Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Hahmonpoisto

Tarinat

Tänne siis kirjoitetaan kaikkien klaanien tarinat, alla ohjeita!

Ohjeita kirjoittamiseen

~ Merkkaa nimi-kohtaan oma nimesi, hahmosi nimi ja sen klaani. Esimerkiksi; Omppu, Kaislatassu, Myrskyklaani.
~ Tarinassa pitää olla yli 80 sanaa, jotta voit saada siitä pisteitä. Helpommalla pääset, kun tarkistat ennen tarinan lähettämistä sanamäärän täältä. Eli ei tarvitse alkaa itse laskemaan sanoja!
~ Kirjoita mielellään yksikön ensimmäisessä persoonassa(eli minä muodossa, kerrot tarinaa kissasi näkökulmasta. Esimerkiksi; Lähdin tassuttelemaan kohti oppilaiden pesää.)tai yksikön kolmannessa persoonassa(eli hän muodossa. Esimerkiksi; Hän lähti tassuttelemaan kohti oppilaiden pesää. Kaislatassu lähti tassuttelemaan kohti oppilaiden pesää).
~ Kirjoita tarinat imperfektissä. Esimerkiksi; Kävelin. Hän käveli.
~ Kirjoita vuorosanat eri riveille. Vuorosanat "-merkkejen väliin ja ajatukset taas *-merkkien väliin(ajatukset voi laittaa myös näin: Kaunis sää, ajattelin.). Älä laita ajatuksia eri riveille, vain ja ainoastaan vuorosanat. Alla esimerkki.

"Kaunis sää tänään", maukaisin hymyillen siskolleni.
"Niin on", siskoni vastasi ja väläytti hymyn, "mentäisiinkö kävelylle?"
"Totta kai!" hihkaisin.

~ Autohittaaminen(eli toisen hahmon tarinassa käyttäminen) on pienissä määrin sallittua. Saat kirjoittaa esimerkiksi kissasi jonkun toisen liittyneen hahmon seuraan ja kirjoittaa hieman vuorosanoja. Esimerkiksi jos kysyt kuulumisia toiselta hahmolta älä laita sitä toista hahmoa vastaamaan siihen omassa tarinassasi, vaan jätä jatkot sille hahmolle ja odota hänen vastaavan siihen kysymykseen. Et voi tietää mitä toisen hahmolle kuuluu. Toisen hahmoa ei saa tappaa tai vanhingoittaa mitenkään ilman hahmon kirjoittajan lupaa. Pienissä kahinoissa ja taisteluissa toki pienet naarmut ovat sallittuja. Jos et ymmärtänyt mene vaikka googlaamaan!
~ Saako hahmosi jatkuvasti riistaa kiinni, eikä koskaan palaa tyhjin tassuin leiriin? Tuo ei ole sallittua. Kukaan hahmo ei voi olla voittamaton taisteluissa, eikä voi saada jokaisella kerralla riistaa kiinni.
~ Huomioithan, että klaanit asuvat Tähtisateessa vielä vanhoilla reviireillä. Et saa kirjoittaa mitään uuteen reviiriin viittaavaa.

Jos et nyt yhtään tiedä miten kirjoittaa, niin kaiva äidinkielen kirja esille ja ala lukemaan! Sieltä ne vastaukset löytyy.
Vastaan jokaiseen tarinaan, annan kokemuspisteet ja kerron, jos seuraavaksi kerraksi olisi jotakin parannettavaa. En ole itsekään mikään maailman parhain, joka tietää yhdyssanoista ja vuorosanoista kaiken, vaan tavallinen yläasteelainen, joka on kuunnellut tunneilla.

Huom! Tarinat arvostellaan 8.8.2018 alkaen eri arviointyylillä kuin aikaisemmat tarinat!

Jos haluat jättää jatkot jollekin kissalle laita loppuun //-merkit ja hahmon nimi.

...niin huomasin oppilaiden seassa Kaislatassun ja kiiruhdin hänen luokseen.

//Kaisla?

Oleelliset asiat:

Vuodenaika: Lehtikato
Sää: Kylmä viima on metsässä jokapäiväistä ja muutamien senttejen paksuiseen lumikerrokseen yhdistettynä se luo hyvin kylmät olot. Öisin lämpötila pysyy miinuksen puolella, päivisin se vaihtelee viiden ja -10:n asteen välillä.
Riistatilanne: Riista on vähenemään päin. Talviunta nukkuvat elimet ovat jo käyneet nukkumaan. Jokainen saa kuitenkin syödäkseen. Pennut ja klaaninvanhimmat ruokitaan ensin.
Muuten saat kirjoittaa, vaikka, että on aurinkohuippu vaikka jollakin toisella liittyneellä tarinassa olisi vasta auringonnousu. Ajalla ei siis ole väliä! 

Sitten kirjoittamaan!

 1  2  3  4  5  > [ Kirjoita ]

Yksityinen viesti

22.05.2019 21:28

Nimi: Lumikuutti, Kielotassu, Tuuliklaani

22.04.2019 00:25
Leiri tuntui hämärtyvän Kielotassun ympäriltä, tämän toljottaessa pöllämystyneenä ja ilman mitään varsinaista kohdetta eteensä. Hän hädin tuskin kuuli, kun Minttutähti puhutteli varapäällikköään, päällikön sanat tuntuivat niin kaukaisilta ja kuin joku olisi sekoittanut ne keskenään, kunnes niistä hädin tuskin sai mitään selvää.

Kielotassu säpsähti hätkähtäen, kun Kuusikuono asteli hänen eteensä, lempeästi hymyillen. Varapäällikkö kumartui eteenpäin koskettaakseen nenänsä naaraan omaan, ja Kielotassu räpiköi hätäisesti jaloilleen, töksäyttäen kuononsa kömpelösti Kuusikuonon omaan. Kolli ei kuitenkaan siitä juuri hetkahtanut, melkein kuin tämä olisi odottanut jotain tämän kaltaista tapahtuvan, ainakin jos tämän viiksien lievää vipatusta oli uskominen.
Minttutähti hymyili viikset samalla lailla vipattaen, ympäröivien kissojen alkaessa hiljalleen huutaa Kielotassun oppilasnimeä, ensin varovasti ja sitten voimakkaammin, kun kävi selväksi, että nimitysmenot olivat päättyneet. Kielotassu itse kuitenkin hädin tuskin kuuli huutoja, liian syvällä omassa mielessään, kun tunteet repivät tämän sydäntä kahteen suuntaan. Pelko ja suru saivat tämän kaipaamaan, että edes Täpläpentu olisi täällä hänen kanssaan, toki mieluummin hänen koko perheensä…koko sisaruskatras olisi voinut saada oppilas nimensä yhdessä, ja Lumipilkku olisi ollut äänekkäin koko klaanista huutaessaan pentujensa uusia nimiä…lopettaakseen vain puskeakseen jokaista pienokaistaan ylpeästi, kun nämä liittyisivät tämän viereen muiden klaanilaisten joukkoon. Toisaalta ilon sävyttämä yllätys ja kunnioitus saivat naaraan silmät väreilemään ylpeydestä siitä, että päällikkö oli nimittänyt varapäällikkönsä tämän mestariksi, vaikka Kielotassu syvällä sisimmässään toki tiesi, että syy oli varmasti aivan toinen kuin suuret odotukset.

Kuusikuono istahti Kielotassun viereen tyynesti, odottaen klaanin huutojen hiljenemistä, laskien häntänsä kevyesti naaraan lavoille, tämän taistellessa omien tunteidensa kanssa, ohjaten tämän hännällään mukaansa hieman sivummalle, kun Minttutähti antoi klaanille luvan palata muihin puuhiin. Hän antoi uudelle oppilaalle aikaa palata tähän hetkeen, ja puhutteli tätä vasta kun oli varma, että Kielotassu pystyisi sekä kuulemaan, että ymmärtämään mitä hän sanoi.

”Onneksi olkoon oppilaaksi tulemisestä Kielotassu. Selitän nyt sinulle mistä opetuksesi tulee koostumaan, ja missä määrin millä tavalla. Tulen opettamaan sinulle metsästystä aina, kun pystyn meidän ollessamme leirin ulkopuolella, tätä päivää lukuun ottamatta, tänään tulemme käymään klaanin rajat läpi. Taistelua aion opettaa sinulle suurimmaksi osin aivan leirin ulkopuolella silloin kuin ehdin. Muut asiat tulen sinulle opettamaan enimmäkseen leirin sisällä, omien tehtävieni lomassa ja siksi, ellen ole antanut sinulle muuta tehtävää tai toisin sanonut haluan sinun seuraavan minua myös silloin kun hoidan varapäällikön tehtäviäni. Toki jos olet väsynyt, kerro minulle ja harkitsen, lähetänkö sinut lepäämään. Kysy kysymyksiä aina kun vain tulee mieleen, tyhmiä kysymyksiä ovat vain ne, jotka jätetään kysymättä”, Kuusikuono selitti tyynesti, mutta juurta jaksaen nuorelle oppilaalleen.

Se kuinka paljon hän aikoi viettää aikaa vähintäänkin lähellä Kielotassua, ellei aivan tämän vieressä, oli koulutuksen kannalta hyvin epätavallista, ja niin oli kuinka lähellä leiriä suurin osa opetuksesta tulisi todennäköisesti tapahtumaan. Yleensä kun hän oli opettanut oppilaitaan tehtäviensä ohella, hän joko antoi oppilailleen aamulla tehtäviä, tai delegoi opettamisen väliaikaisesti jollekulle muulle mestarille, silloin kun varapäällikön tehtävät vaativat hänen aikaansa.
Kielotassu oli kuitenkin kaikkea muuta kuin aivan tavallinen oppilas. Hän oli vainoharhainen ja pelokas, varsinkin kaikkea leirin ulkopuolella tapahtuvaa kohtaan, ja jopa leirissä. Orpo ja vailla ketään, johon hän saattaisi tukeutua, kun hän sitä tarvitsisi. Ja siksi, ennen kuin hän alkaisi hiljalleen työntämään Kielotassua kohtaamaan pelkonsa ja, totuttautumaan siihen, että tämän tulisi pärjätä suurimmaksi osaksi yksin, esimerkiksi metsästys partioissa, hänen täytyisi ensin saada nuori oppilaansa rauhoittumaan hieman, ja kokemaan olonsa oikeasti turvalliseksi edes joissain, tai jonkun seurassa. Ja jos se vaatisi sitä, että hän antaisi aikaansa Kielotassulle huomattavasti enemmän kuin oppilaalle normaalisti, niin sen hän todellakin tekisi, ja opettaisi oppilastaan rauhassa ja hoppuilematta. Hän ja Minttutähti molemmat tiesivät, että siinä että Kielotassu olisi valmis soturiksi, tulisi kestämään.

Kuusikuono katsoi, kun Kielotassu lopulta nyökkäsi ja maukui ymmärtävänsä mitä hän oli tälle selittänyt, ja nyökkäsi sitten ilmaistakseen, että oli puolestaan kuullut nuoren naaraan. Tämä hymyili lempeästi oppilaalleen noustessaan jaloilleen ja ohjasi hännällään Kielotassua seuraamaan, suunnaten kohti leirin suuta, aikeissaan huikata Koikatseelle pyytääkseen tätä mukaan, kun Tietomarja ehätti heidät.

”Kuusikuono, olet aikeissa näyttää Kielotassulle leirin rajat vai mitä?”, parantaja naukui, jatkaen nopeasti Kuusikuonon nyökätessä, ”Veisitkö hieman kissanminttua parantajien käyttöön nelipuille siinä tapauksessa? Meillä sitä vielä riittää sillä vasta Pilkkukorva ja pari muuta on sairastunut, mutta muiden klaanien parantajilla olisi sille varmasti käyttöä viheryskää vastaan taistellessa.”

Kuusikuono nyökkäsi nopeasti, huikaten nopeasti Koikatseelle niin kuin oli aiemmin aikonut, sillä aikaa kun Tietomarja kävi hakemassa heille kissanminttua vietäväksi: ”Koikatse! Kerkeäisitkö mukaamme kissanminttua viemään ja rajoja läpikäymään?”

Harmaasilmäisen naaran korvat värähtivät, kuullessaan varapäällikön kutsun, ja pian tämä jo tassutteli Kielotassun ja Kuusikuonon luo, heidän hieman äkäisen näköisen parantajansa saapuessa yrttien kanssa, naukaisten: ”Tottahan toki.”

”En liikene antaa aivan hirvittävästi, ottaen huomioon kuinka tarttuva tauti on, mutta viekää nyt nämä jo Nelipuille”, Tietomarja tokaisi, laskien kissanmintun maahan, ja poistui sitten pian jo paikalta takaisin pesäänsä, oletettavasti viheryskään sairastuneita hoitamaan, kunnes he siirtyisivät Nelipuille rajoittaakseen taudin leviämistä.

Koikatse poimi suuren osan yrteistä varovasti suuhunsa, jättäen muutaman maahan, jotka Kuusikuono viittoi Kielotassua ottamaan, kevyesti naukaisten: ”Varo pureskelemasta niitä, vaikka se erittäin houkuttavaa onkin.”

Kielotassu nyökkäsi kumartuessaan poimimaan loput yrtit, viikset hennosti väristen huumaavasta tuoksusta, joka leijui tämän nenään, varovasti nielaisten, kurtistaen kulmiaan hieman, keskittyen totisesti olemaan pureskelematta yrttejä. Kuusikuonon viikset väpättivät hyvän tuulisesti tämän heilauttaessa häntäänsä merkiksi molemmille seurata, ja johdatti sitten heidät ulos leiristä.

Ulkona oli entistäkin kylmempi, tuulen voidessa puhaltaa suoraan Kielotassun turkilla, ja saaden oppilaan värisemään. Kuusikuono asetti tahdiksi kevyen juoksun heidän suunnatessaan lähelle Nelipuita. Koko matkan Kielotassu katseli varuillaan ympärilleen, mutta joka kerta kun hän meinasi jäädä jälkeen, Kuusikuono hidasti kannustaakseen tätä nopeuttamaan tahtiaan, ja rohkaistakseen oppilasta siitä, että pedot ja vastaavat eivät takuulla olleet liikkeellä tässä viimassa.

Kun he olivat jo aika lähellä, varapäällikkö pysähtyi ja maukui: ”Noniin, jätämme yrtit tähän ja joku muiden klaanien parantajista tai parantajaoppilaista tulee noutamaan ne, emme mene aivan Nelipuille asti tarttumisen välttämiseksi, joten ne joudut näkemään vasta myöhemmin Kielotassu.”

Kielotassu laski yrtit maahan Koikatseen kanssa, lipoen huuliaan kerran tai pari, kaivaten heti makeaa makua, jonka yrtit jättivät hänen kielelleen, saaden Koikatseen virnistämään huvittuneesti. Nuori naaras pudisteli itseään hieman, koettaessaan karkottaa pahimman kylmyyden turkistaan.

Varapäällikkö katsoi oppilastaan ymmärtävästi, viittoen heidät mukaansa kohti Jokiklaanin ja Tuuliklaanin rajalla sijaitsevia putouksia ja rotkoja, todeten: ”Käydään rajat läpi niin nopeasti kuin voimme, niin pääsemme takaisin leiriin pesiin lämmittelemään.”

Kolmikko juoksi hankien läpi tuulta vasten, kiertäen rajat. Kuusikuono pysähtyi jokaisella isommalla maamerkillä, kertoen Kielotassulle hieman enemmän mitä niiden toisella puolella oli, varoittaen häntä putouksista ja rotkoista, kertoen hänelle kaksijalkojen pelloista, Korkokivistä jotka sijaitsivat löyhkäävän Ukkospolun toisella puolella, ja pienestä Ukkospolun tällä olevasta kaistaleesta joka kuului Varjoklaanille, jotta he pääsisivät tapaamiseen joka kuu.
Kaiken kaikkiaan reviiri oli paljon suurempi kuin Kielotassu oli kuvitellut…ja siksi paljon pelottavampi. Nuori naaras oli iloinen, kun he vihdoin palasivat leiriin.
Kuusikuono sipaisi mustavalkoisen naaraan lapaa, kun Koikatse oli jo livistänyt sotureiden pesään.

”Pysyit erittäin hyvin perässä. Menehän nyt oppilaiden pesään tekemään itsellesi makuupaikka ja lepäämään, niin jatkamme huomenna”, varapäällikkö kehui uutta oppilastaan.

Kielotassu punastui, sopertaen pienen kiitoksen kehuista, korvat hermostuneesti nykien tämän suunnatessa oppilaiden pesälle.
Onnekseen hän oli näemmä ensimmäinen, ja haisteltuaan missä muut oppilaat olivat, tämä keräsi itselleen sammalia makuualustaksi yhteen pesän nurkista, tassutteli siinä ympyrää, kunnes paikka oli tasaisen, ja käpertyi sitten tiukalle kerälle, yhä hieman hytisten viileästä ilmasta. Onneksi muiden oppilaiden alkaessa valua pesään ilma tuntui lämpenevän pesän sisällä edes hieman.

Nimi: Lumikuutti, Kielotassu, Tuuliklaani

27.03.2019 22:31
”Halusit puhua minulle, Minttutähti?”, kuului utelias naukaisu tummanruskean, raidallisen, kollin astuessa sisään Tuuliklaanin päällikön pesään.

Puhtaan valkoinen naaras, joka oli todellakin pyytänyt raidakkaan kollin paikallaoloa, kääntyi tämän puoleen, nyökäten hieman, häntä heiluen kevyesti puolelta toiselle. Asia oli selvästikin tärkeä.
”Kyllä, kiitos kun tulit näin nopeasti. Asiani koskee Kielopentua”, naaras ilmoitti, nousten jaloilleen ja alkaen kiertää hitaasti kehää pesässään, häntä nykien tämän takana.
Päällikön kutsuman kollin toinen korva nytkähti hieman, kun naaras kertoi mitä, tai pikemminkin ketä, tämän asia koski. Hän nyökkäsi ja istahti alas kuunnellakseen, maukuen: ”Kielopentu, Lumipilkun orvoksi jääneestä pentueesta viimeinen ja ainoa hengissä selvinnyt?”
Päällikkö huokaisi, nyökäten, pysähtyen paikalleen ja siirtyen sitten seisomaan tummanruskean kollin eteen.
”Juurikin näin. Kielopentu on ollut tarpeeksi vanha tullakseen soturioppilaaksi jo pitkään…ja juuri se minua huolettaakin. Olen toki iloinen, että edes hän on selvinnyt Lumipilkun pentueesta, mutta…no, olet varmasti huomannut, kuinka hän käyttäytyy itsekin, sen ovat huomanneet kaikki”, päällikkö maukui hieman murheellisina.

Kolli kurtisti kulmiaan, nyökäten hitaasti. Hän saattoi ymmärtää päällikkönsä huolen. Kielopentu ja hänen sisarensa olivat olleet surun murtamia Lumipilkun kuollessa, Kielopentu ja Täpläpentu entistä enemmän Lehtipennun menehtyessä pian emonsa jälkeen. Kaksikko oli urheasti koettanut silti pärjätä. Monet silloisista kuningattarista katuivat vieläkin sitä, etteivät olleet huomioineet kaksikkoa tarpeeksi ja pitäneet heitä silmällä. Kun klaani oli vihdoin huomannut sisarusten kadonneet, oli ollut jo aivan liian myöhäistä. Etsintäpartio onnistui pelastamaan vain kauhuissaan ja kyyneleet poskia pitkin valuvan Kielopennun ketulta. Täpläpentu oli jo sen hampaissa, kun partio vihdoin pääsi paikalle Kielopennun sopertamien suuntaohjeiden avittamina.
Viimeisen sukulaisensa kuoltua Kielopentu, joka oli jotenkuten sinnitellyt Täpläpennun kanssa, muuttui, ei ehkä voinut sanoa täysin sillä merkkejä oli näkynyt jo Lumipilkun kuoltua, mutta muuttui siltikin, eikä parempaan suuntaan. Nuori naaras oli hiljentynyt merkittävästi, ja alkanut vilkuilla jatkuvasti ympärilleen, keskeyttäen jopa ruokailunsa sen tehdäkseen, ja naaraan pelkotuoksu seurasi tätä lähes jatkuvasti. Naaras ei ollut myöskään juuri poistunut pentutarhalta Täpläpennun kuoleman jälkeen. Minttutähti oli harkinnut Kielopennun rankaisemista, mutta tullut lopulta päätökseen, että Täpläpennun kuoleman näkeminen ketun hampaissa, oli aivan tarpeeksi.
Oli sanomattakin selvää, että naaraan kouluttaminen tulisi olemaan hankalaa, ja Minttutähti oli lykännyt sitä jo niin pitkään kuin mahdollista.

Kolli säpsähti ajatuksistaan päällikön tuodessaan valkoisen kuononsa äkisti lähelle kollin omaa, ja painaen tassun kollin rintaa vasten.
”Haluan että sinusta tulee Kielopennun mestari. Olet kouluttanut monen monta oppilasta, olivat he olleet kuinka hankalia tahansa. Kielopentu on pelokas ja hänen kouluttamisestaan tulee haasteellista, mutta hänellä on vielä toivoa. Kuningattaret ovat kuulleet hänen rukoilevan hiljaa Tähtiklaanilta suojelusta, hän ei ole menettänyt vielä uskoaan esi-isiimme. Varjele sitä, kautta Tähtiklaanin, niin kauan kuin hänellä on vielä uskoa, hänellä on toivoa. Nuoret ovat klaanin tulevaisuus, ja on meidän tehtävämme valmistaa heidät sitä varten!”, päällikkö suorastaan sihahti, valkoinen häntä piiskaten. Vaikka tämä oli huolissaan, hän ei suostunut menettämään toivoa siitä, että Kielopennulla olisi vielä edessään hyvä klaanielämä.
Ryhdistäytyen, kolli nyökkäsi vakaasti. ”Voit luottaa minun Minttutähti. Tulen pitämään huolen Kielopennusta, kunnes hän on varmasti valmis soturiksi”, tämä julisti.
Minttutähti nyökkäsi tyytyväisenä ja huojentuneena. ”Tiesin, että voisin luottaa sinuun. Tulehan sitten, hoidetaan nimitysmenot saman tien alta pois”, päällikkö komensi.
-
Kielopentu huokaisi apeana, maatessaan pentutarhassa. Naaras harkitsi jo ottavansa nokoset, kun tämä kuuli Minttutähden kajauttavan kutsuhuudon klaanille. Tämä käpertyi kuitenkin vain tiukemmalle kerälle, eihän hänellä pentuna ollut klaanikokoukseen mitä asiaa.

Tai näin hän luuli.

Pian kuitenkin hän haistoi Roiskehännän, juuri ennen kuin naaras sujahti sisälle pentutarhaan.
”Tulehan jo Kielopentu, sinua odotetaan!”, Roiskehäntä hoputti, napaten kiinni Kielopennun niskanahasta ja raahaten tämän ylös.
Kielopentu, omaksi nolostuksekseen, vinkaisi kun naaras otti hänestä kiinni ja veti tämän ylös.
”Mitä sinä tarkoitat, minähän olen pentu!”, Kielopentu kimitti hämmentyneenä.
”No et enää kauaa, suihan nyt itsesi ja mennään”, punaoranssi naaras totesi hieman kiireisenä, kun oli saanut mustavalkoisen naaraan jaloilleen.
Nuorella Kielopennulla kesti hetki tajuta mitä punaoranssi soturi tarkoitti, mutta kun hän sen teki, hän alkoi nopeasti sukia turkkiaan edes vähän siistimmäksi.
Roiskehäntä totesi pian Kielopennun olevan tarpeeksi asiallisen näköinen, ja hoputti tämän ulos pentutarhasta, kiiruhtaen muiden klaanilaisten luokse, joista useampi odotti jo joko hämmentyneenä, tai ärtyneenä. Kielopentu katsoi hieman ymmällään ylös missä klaanin päällikkö, Minttutähti istui, odottaen tyynesti, että hän ja Roiskehäntä liittyivät joukkoon. Missä tämän varapäällikkö oli?

”No niin, nyt kun nuori Kielopentukin on liittynyt joukkoomme voimme aloittaa”, Minttutähti naukaisi hieman huvittuneena, puhuen ensin koko klaanille ja kääntyen sitten hänen puoleensa.
”Kielopentu, olet täyttänyt kuusi kuuta jo jonkin aikaa sitten ja sinun on korkea aika tulla soturioppilaaksi. Tästä päivästä, siihen päivään saakka, että olet ansainnut soturinimesi, sinut tunnetaan nimellä Kielotassu. Mestarisi tulee olemaan…”, päällikön sanat tuntuivat hidastuvan mustavalkoisen naaraan mielessä, tämän odottaessa hieman pelokkaana, kunnes tämä kajautti…

”Kuusikuono!”

Nimi: Inka r ✘ Ruusutassu ✘ Jokiklaani

22.02.2019 23:24
Maata peittävät kinokset suorastaan hohtivat valonsäteissä. Pajukot seisoivat jykevinä
paikoillaan, ja näyttivät normaalia suuremmilta kerrokset lunta yllään. Ilma oli lauhkea, ja
tihkusade saattoi puhketa milloin vain. Maa oli liukas, ja peilijään päällä väreilevä kirkas vesi
kiilsi auringossa. Tuulen maku muistutti kaukaisesti jossain piilevästä hiirenkorvasta, ja
aiheutti kylmiä väreitä Ruusutassulle, joka mietti jo lämmintä vettä, ja roiskeita, jotka
lentäisivät kun hän sukeltaisi syvyyksiin. Kylmä pisara tippui matalan ja pienen pajun
oksalta, ja osui naaraan kuonolle. Hän aivasti, ja herätti itsensä unelmoinnista ravistamalla
päätään tahdikkaasti.
Aamupartio kulki kohti Tuuliklaanin ja Jokiklaanin rajaa, syvää rotkoa kohti. Vaikka
Ruusutassu oli monesti kulkenut sen reunalta ja tuntenut kyntensä tiukasti vasten maata,
oppilas sai silti ahdistusta miettiessään pudotuksen lähelle menemistä. Synkät ajatukset
täyttivät hänen päänsä - klaanitoverit liukumassa pitkin jäistä luisua, yrittäen vain saada
turvallista otetta tassujen lipsuessa kohti kuolemaa.
“Ruusutassu, katso tuonne.”
Sinisilmä oli jättäytynyt taaksepäin, ja oli nyt oppilaansa vierellä. Siniharmaa, solakka kolli
viittoi kohti puuryteikköä joen toisella puolella. Sen oksilla keikkui muutama lintu. Ne kaikki
olivat pyöreitä, pieniä ja rusehtavia, ja lauloivat pirteästi.
“Lintujen laulu merkitsee tähän aikaan sitä, että olemme kohta selättäneet lehtikadon”,
kokenut soturi naukaisi toiveikkaasti.
“Pian joki tulvii kalaa ja virtaa voimakkaasti aivan niin kuin ennenkin.”
“Ei nyt aivan. Aistin, että pakkasia on vielä jäljellä”, partiota ylpeästi kirjava kuono pystyssä
johtava Jäkäläviiksi huomautti. Hänen hännässään kiinni kulkeva nuori Soratassu irvisti
pörröinen karva pystyssä. Oppilaan viikset olivat peittyneet valkeaan kuuraan, mutta tuon
jäsenistä oli kankeus kaukana.
Sinisilmän silmät pakenivat viiruiksi, ja tuo kohautti olkiaan, samalla kun kääntyi
katsomaan Ruusutassua.
“Ehkä ennen hiirenkorvaa kaikki sairaatkin ovat parantuneet, tämä nelipuuhomma on todella
hyvä juttu”, hän huokaisi, viitaten sanoillaan mylläävään viheryskään ja uuteen,
ylimääräiseen partioon jonka tehtävänä oli rakentaa pesiä Nelipuille. Sitten hän suuntasi
takaisin Jäkäläviiksen rinnalle. Ruusutassun turkki värisi, ja naaras käänsi katseensa taas
maahan. Lumi. Sen pinta kimmelsi edelleen.

Ruusutassu pujahti leiriin Soratassu aivan vanavedessään. Kaislat heiluivat, kun kaksikko
suunnisti mestariensa perässä. Naaras vilkaisi taakseen, ja ajatteli, että Soratassusta tulisi
vielä iso kissa. Tuo oli ruumiinrakenteeltaan leveälapainen, mutta silti uimarin oloinen.
Jaloissa ja käpälissä sijaitsivat vahvat lihakset, jotka soveltuivat parhaiten vedessä
kauhomiseen ja etenemiseen. Ruusutassu vilkaisi itseään. Hänen omia vahvuuksiaan olivat
kiiltävä, hylkivä turkki ja kevyt ruumiinrakenne, joka sai hänet muistuttamaan aaltoa
uidessaan. Hän päätteli, että olisi vikkelämpi ja parempi sukeltaja vedessä, kun taas
Soratassu olisi paljon kestävämpi, ja yksinkertaisesti parempi taistelemaan voimakkaita
vesiryöppyjä vastaan.
Nopsatassu kaartoi sisään leiriin toiselta puolelta sitä, ja tervehti ainoita oppilastovereitaan
innokkaasti.
“Mihin menitte aamulla?” hän kysyi ensimmäisenä, harmaat korvat uteliaasti pystyssä.
“Aamupartio”, Ruusutassu ilmoitti haukotellen, ja istahti alas kietoen pitkän hännän
ympärilleen.
“Me menemme Jäkäläviiksen kanssa vielä tutkimaan pajukkoa tänään”, Soratassu ilmoitti
silmät kiiltäen seikkailunhaluisesti. Nopsatassu nyökkäsi, ja asettui makaamaan
pentuetoverinsa viereen.
“Ruusutassu, kysytäänkö yhteisiä taisteluharjoituksia?”
Ruusutassu kelasi päivän tapahtumia mielessään. Sinisilmä oli maininnut vielä vievänsä
oppilaansa harjoittelemaan iltasella.
“Toki”, naaras vastasi pentutoverilleen, ja hymähti vielä. Nopsatassu oli vilkas ja nopea
vastus. Kärsimätön kolli oli kuitenkin helposti arvioitavissa, ainakin kissalta, joka oli tuntenut
hänet koko ikänsä.
“Muuten…” Soratassu liittyi keskusteluun vihreät silmät pyöreinä.
“Menittekö te taas nelipuille?”
Nopsatasun silmät leimahtivat, niin kuin tuo olisi hoksannut jotain, minkä luuli jo
unohtaneensa.
“Aivan! Klaanit rakentavat pesiä sairaille. Niitä on niin paljon… Minä ja Kauhukuono
vuorasimme sammaleesta ja pajunoksista todella pehmeän alustan”, Ruusutassun
pentuetoveri vakuutteli viikset väristen, kuvaillen tarkasti sairaiden uusia asumuksia, ja
ylimääräistä partiota johon oli päässyt ensimmäisten joukossa. Ruusutassu siirteli käpäliään,
ja vilkaisi sivusilmällään parantajanpesän seinämää. Sen sisältä huokui vahva yrttien tuoksu,
ja joskus sairaiden yskintä oli ainoa asia, joka kaikui aukiolla.
Ruusutassun sisintä puristi. Jokiklaani tarvitsi lisää sotureita, lisää voimaa. Mistä he
saisivat sitä, kun puolet klaanista makasi sammalien pohjalla viheryskän kavalissa kourissa?

//Noniiii, tässä tää muutamaa viikkoo väännetty pätkä! Monta kertaa tuli tuhottuu kaikki jo
kirjotettu, mutta nyt sain selätettyy blockin, ja tulikin tämmönen vähä rennommalla tyylillä
tehty tarina. :33

Vastaus:

Mahtavaa, että sait selätettyä blockin! Tiedän varsin hyvin, että se voi olla hyvin vaikeaa ja kestää jopa useita kuukausia.
Hmp, en tiedä mitä suntuubi on tehnyt tarinalle, koska se pätkäisee jostain kohtaa ja heittää toiselle riville ja saa tekstin näyttämään oudolta. Tai sitten tämä näkyy tällaisena vain minulla.
Mutta itse tarinaan! :) No, tarinaa oli melko vaikea lukea juuri heittelevien rivien takia, mutta se taas ei ole kiinni sinun kirjoitustaidoistasi ollenkaan. Yritin kuitenkin keskittyä itse tekstiin. Pidän kyllä edelleenkin tyylistäsi kirjoittaa ja on ihana päästä lukemaan Ruusutassusta. Olisin odottanut tähän tarinaan vielä jotain, mutta tavalliset, arkiset asiat toimiva kyllä varsin hyvin.
Löysin yhden huolimattomuusvirheen, ja aina on hyvä asia kun niitä löytyy näin vähän! Mutta kaikin puolin hienosti kirjoitettu tarina!

Saat 15 kp:ta!

(ja anteeksi vastauksen tönkköys)

- Untuva

Nimi: Untuva x Ukkospentu x Varjoklaani

29.01.2019 18:33
Kylmyys ympäröi minut. Ja kaikki erilaiset äänet, jotka kantautuivat korviini. Minne olin joutunut lämpimästä, hiljaisesta paikastani, jossa olin saanut olla rauhassa? Olin paikallani, sillä liikkuminen tuntui oudolta. Minne olisin edes mennyt? Eteenpäin? Taaksepäin? Sivulle? Kummalle sivulle? Jos liikkuisin eteenpäin, joutuisinko liikkumaan koko ajan vai tulisiko jotain eteeni? Huomasin, että päässäni pyöri monia asioita. En tiennyt, mihin olin joutunut. Hätkähdin hieman tuntiessani selässäni jotain karkeaa. Jokin liikkui turkkiani vasten voimakkaasti, mutta samalla lämmittäen kehoani. Se tuntui mukavalta täällä ympäröivässä kylmyydessä. Lähdin ryömimään lähemmäs tätä karkeaa lähdettä, sillä ymmärsin sen huolehtivan minusta. Mikä se ikinä olikaan. Matkalla törmäsin johonkin tai jokin törmäsi minuun, en tiennyt. Se oli samalla hyvä tunne, mutta sillä hetkellä tajusin, etten ollut yksin. Karkea liikkuva asia ja tämä samaa kokoluokkaa oleva möykky, olivat liikkuvia juttuja, kuten minäkin. Jokin tunne, ehkäpä helpotus, valtasi minut, kun tajusin sen. Sysäsin kuitenkin turhan tunteen pois ja ryömin eteenpäin, aina karvaseinämään saakka. Jäin paikoilleni hämmentyneenä. Mihin olin osunut? Pian selvisi, että suuri karvakasa oli juuri se, jolle karkea kieli kuului. Pistin merkille, että tämä otus huolehtisi minusta. Hänen lähellään olisin turvassa. Vierelläni havaitsin kaksi itseni kokoista möykkyä. Kaikki äänet, mitä kuulin, tulivat luokseni, mutta katosivat sitten pois. En saanut sanoista kiinni, en vain millään saanut. En saanut, ennen kuin joku kosketti minua ja sanoi:
"Ukkospentu, jos sopii."
Silloin ymmärsin, mikä olin. Ukkospentu, jos se oli jokin? Kai se olin minä? Se oli nimeni. Ja uskoin muillakin olevan nimi. Vai olinko erityinen ja ainoa, jolla oli nimi? En tiennyt. En tiennyt, kunnes kaksi muuta möykkyäkin saivat omat nimet. Tyhmää! Vain minulla olisi kuulunut olla oma nimi, sillä kaikki täällä oli minua varten, eikä mitään toisia möykkyjä!
Kuuntelin tarkkaan kahden puhuvan möykyn ääntä. Toisesta äänestä kuului itsevarmuus ja tietynlainen kylmyys, pidin siitä. Puhuja vaikutti juuri sellaiselta, josta olisi vastusta pelottaville otuksille ja joka voisi toimia suojana. Kimakampi ja lempeämpi ääni taas kuului huolehtivalle möykylle, joka auttoi kylmyyttä vastaan ja antoi hyvää, maistuvaa nestettä lämmikkeeksi ja nälkään. Pidin kummastakin yhtä paljon, sillä kummassakin vaistosin jotain, mikä liittyi minuun. Jotain sellaista, mitä ehkä pitikin vaistota.
Vaikka kuin yritin pysytellä hereillä ja kuunnella ja mönkiä tutkien, en enää yksinkertaisesti pystynyt. Hiljattain vaivuin uneen vasta täynnä ja valmiina uusiin seikkailuihin.

//Topi? Pyry? Hihii eka pikku pätkä Ukolla :D laatu ihan 5/5 mutta ainakin sain kirjotettua jotain. Varmaan alan vasta rakentamaan herraselle luonnetta, niin saattaa vielä vaikuttaa pentumaisen typerältä.

Vastaus:

Hei, jos joku apulaisista haluaa, niin voisi tän tarinan arvostella? :3

Annan kuitenkin kokemuspisteet ihan normaalisti jo nyt. Eli saat 10 kp:ta!

- Untuva

Nimi: Tuuli Notes | Tornadopentu |Varjoklaani

26.01.2019 16:35
Äsken olin ollut jossain mukavassa ja lämpimässä paikassa. Nyt olin jossain inhottavassa ja kylmässä paikassa. Muutoksen vaikutus oli siis aika huono. Vinkaisin kokeeksi. Haukkasin happea ja päästin sisältäni äänen. Jäin hetkeksi kuulostelemaan sen vaikutuksia. Hetkeen ei kuulunut mitään erikoista. Sitten minuun iski jotain karheaa ja lämmintä. Aluksi se tuntui inhottavalta, mutta muutaman vedon jälkeen se kelpasi varasuunnitelmaksi, ellen jostain syystä pääsisi takaisin siihen lämpimään paikkaan, josta olin tullut. Kun tuo pehmeä, karhea ja lämmin oli kadonnut, päätin lähteä tutkimaan paikkoja. Kömmin eteenpäin askel kerrallaan maassa möyrien.
"Kolli!" joku huudahti niin, että säikähdin, minkä johdosta syöksähdin mahdollisimman nopeasti eteenpäin. Inahdin refleksinomaisesti törmätessäni johonkin karkaiseen. Se oli suunnilleen saman kokoinen, kuin itse olin. Jos se ei olisi samalla puolella kuin minä, siitä ei olisi oikein kunnon viholliseksi. Tuo karvainen möykkykin inahti. Päätin jättää sen sikseen, sillä möykky muistutti minua itseäni. Ja kyllähän minä nyt tiesin, mikä minä olin. Jatkoin matkaani eteenpäin, kunnes törmäsin uudelleen johonkin. Tämäkin oli karvainen, mutta vain monta kertaa suurempi. Pienet aivoni raksuttivat yrittäen kuumeisesti pohtia, mihin olin törmännyt. Kaikesta tästä, mitä tunsin ja haistoin, päättelin, että olin törmännut karvaiseen, hyvältä tuoksuvaan seinään. Joka oli lämmin, mikä tietenkin oli plussaa. Kurkotin kuonoani sivulle seinää pitkin. Se törmäsi johonkin vahvasti tuoksuvaan ulokkeeseen. Aukaisin suuni ja napsautin sen kokeiluna tuon ulokkeen ympärille. Sain suuhuni jotain nestessä. Makustelin sitä hetken ja otin lisää. Ei se hullumpaa ollut. Jos pääsisin takaisin sinne mukavaan paikkaan, josta olin tullut, ottaisin tätä nestettä mukaani. Puristin uloketta kovemmin. Ilokseni huomasin, että sieltä purskahti lisää tuota makeaa ainetta. Mitä kovempaa puristin, sitä enemmän nestettä sain. Hauska juttu. Ellen pääsisi takaisin lämpimään, mukavaan paikkaan, selviäisin kyllä täälläkin tämän ihmeaineen voimalla. Vinkaisin määrätietoisesti sitä äskeistä lämmintä ja karheaa paikalle käskien. Vinkaisu oli auttanut edelliselläkin kerralla. Tällä kertaa palvelu oli hitaampaa, ja jouduin odottamaan tuota lämmintä asiaa jonkin aikaa. Sitten se kuitenkin tuli, ja veteli turkkiani myöten. Käperryin seinän viereen kerälle.
"Oletko ajatellut nimiä?" joku matala ääni maukui. Tämä maukuja kuulosti jotenkin kylmältä, jopa pelottavalta. No, mikäs siinä. Minua eivät nimet kiinnostaneet. En edes ollut varma, keiden nimistä oli kyse. Varmaan minun ja kahden muun olion. Minulla ei ainakaan tietääkseni ollut nimeä. Inahdin tyytymättömänä ja tuhahdin.
"En tarkalleen, mutta ajattelin, että erilaiset myrskyilmiöt olisivat kivoja", toinen, kirkkaampi ääni vastasi. Se ääni taisi kuulua sille, joka oli nuollut minua äskettäin. Heilautin toista korvaani välinpitämättömänä ja kömmin vielä syvemmälle karvaisen seinän lämpöön. Pientä möykkyä vieressäni tuupattiin. Matala ääni nimesi sen Ukkospennuksi. Kirkas ääni myöntyi. Avasin kitani ammolleen ja päästin suustani äänen. Se oli kovaääninen maukaisu. Pian karhea ja lämmin asia tuli taas nuolemaan minua. Liikahdin tyytyväisenä saamaani huomioon.
"Tämä naaras voisi olla Tornadopentu. Eräs kotikisu mainitsi, että tornadot ovat suuren suuria tuulenpuuskia, jotka liikkuvat kehässä", kirkas ääni selitti. Vai niin, ajattelin, olin siis tuulenpuuska, joka liikkui kehässä. Tietääkseni en kuitenkaan ollut liikkunut juuri ollenkaan. No, ehkä minä vielä joskus liikkuisin. Minut oli nyt nimetty Tornadopennuksi. Jäin odottamaan enemmän tai vähemmän innolla sen kolmannen pienen olion, minun ja Ukkospennun lisäksi, nimeämistä. Pian möreä ääni aloitti taas puhumisen.
"Isäni Putouspoltteen oppilasajan ystävän nimi oli Pyryviima. Hän muistutti kuulemani mukaan kovasti tuota valkeaa kollia", se kertoi.
"Hänen nimensä voi olla Pyrypentu", lempeä, kirkas ääni keskeytti matalan ja pelottavan. Tuo ääni kuulosti jotenkin luotettavalta ja lempeältä, ja mau'un seasta saattoi kuulla kiintymyksen. Kun se nuoli minua, tunsin vahvoista vedoista sen, kuinka tuo olio tahtoisi suojella minua ja kahta muuta karvakasaa ikuisesti. Siihen olioon minä luottaisin. Siihen möreä-ääniseen en luottaisi ikinä. Inahdin miltei äänettömästi ja käperryin tiukalle kerälle juuri ennen kuin uni vei minut pois tästä kylmästä ja oudosta maailmasta.

//Weljet? Topi on puhunut xd

Vastaus:

Ihanaa, pentutarinoita! :) Ihailen kyllä kaikkia, jotka osaavat kirjoittaa pennuilla näin hyvin ja saavat mönkimistarinoista vielä näin pitkiä.
Taas löytyi huolimattomuusvirheitä (mm. törmännut -> törmännyt), mutta niitähän sattuu kaikille, jopa kirjailijoille, joiden ammatti on kirjoittaminen. Olen itse yhdessä vaiheessa lukenut kirjaa, jossa oli todella paljon virheitä, eikä se ollut mitään mukavaa luettavaa. Vaikkei sitä haluaisikaan, niin välillä sitä vain tarttuu niihin lipsahduksiin. Mutta hyvä keino huolimattomuusvirheiden pois saamiseksi, on lukea teksti parikin kertaa läpi. Se voi tuntua rankalta ja sitä se onkin, mutta kyllä se palkitaan. Ja välillä lukiessa saattaa itseltä vilahtaa ohi, mutta sitä varten täällä näitä tarinoita arvioidaan!
Muuten pidin tarinasta ja Tornadopennusta varsinkin! Jatka vain samaan malliin, mutta huolimattomuusvirheitä silmällä pitäen! :3

Saat 15 kp:ta!

(Edelleenkin pahoittelut vastauksen tönkköydestä...)

- Untuva

Nimi: Tuuli Notes | Tiikeriviima | Varjoklaani

25.01.2019 21:51
Olimme suuntaamassa metsästyspartion kanssa takaisin kohti leiriä saaliidemme kera, joita oli tullut yllättävän runsaasti lehtikadon kirpeälle pakkasaamulle. Myöhemmin päivällä menisin vielä Nelipuille rakentamaan viheryskäisille kissoille majapaikkaa. Liusäksi minun täytyisi, velvollisuuden tunnosta, käydä tervehtimässä tulevien pentujeni emoa Taistolaulua. Mieleni teki irvistää kuningattaren hellyyden kaipuulle, mutten voinut mitään. Minun täytyisi sinnitellä siihen asti, kunnes pennut syntyisivät. Siirsin ajatukseni partioon. Varapäällikkö Lovihampaan hampaissa oli harmaanruskean turkin talveksi päällensä vaihtanut orava, entisellä mestarillani Siipihengellä kuivakka hiiri, minulla varpunen ja Lovihampaan oppilas Pihkatassu ei ollut saanut mitään. Oli onni ettei kylmä sää ollut vienyt vielä riistaeläimiä kokonaan pois metsästä. Työnnyimme vuorollamme sisään leiriin ja suuntasimme oitis kohti tuoresaaliskasaa.
"Mielestäni meidän pitäisi viedä jotakin klaaninvanhimmille, vaikka tuo orava, niin he voivat jakaa sen", Pihkatassu naukaisi. *Kivasti ajateltu, mutta Rouskehammas ja Tuikemieli kuolevat kuitenkin pian. Turha meidän on heille viedä mitään*, jupisin mielessäni. Ennen kuin olin kerennyt tyrmätä punaoranssin oppilaan ajatusta, tuon mestari kerkesi myöntymään.
"Hienosti ajateltu, Pihkatassu. Voisit käydä viemässä sen heille nyt heti", musta naaras maukui klaaninvanhinten pesään päin nyökäten. Jupisin jotain kelvotonta varpusen höyhenten ja hampaideni välistä ennen kuin sylkäisin linnun suustani. Olin juuri kääntymässä ympäri, kun terävä, hermostuneen oloinen ääni keskeytti minut.
"Tiikeriviima", kissa maukaisi. Käännyin liioitellun hitaasti puhujaa kohti. Edessäni seisoi vitivalkoinen naaras, jonka lehdenvihreät silmät tuijottivat minua aavistuksen paheksuvan oloisesti hiirenmitan minua alempaa. Kaikki kissat katsoivat minua niin. Pidin siitä.
"Kehrälampi", mau'uin positiivisesti yllättynyttä esittäen.
"Mitä asiaa sinulla olikaan?" kysyin pienen tauon pidettyäni silkinpehmeällä äänellä parantajaa tutkaillen.
"Taistolaulun pennut ovat pian syntyneet. Yksi kolli ja yksi naaras. Yksi jäljellä. Tule pian, Taistolaulu tahtoisi sinun olevan paikalla", Kehrälampi naukui yhtenä virtana. Nuo nopeasti lausutut sanat herättivät minussa ristiriitaisia tunteita. Eihän pentujen ihan vielä täytynyt tulla. Oli toki mukavaa saada heidät klaanin pariin. Ja miksi se heikko naaras tahtoi minut paikalle? No, menisin kyllä. Nyökkäsin nopeasti Kehrälammelle, joka kääntyi nopeasti pentutarhalle päin. Harpoin naaraan perään ajatukset päässäni poukkoillen kuin sekopäiset hiiret. Lumihanki kylmäsi polkuanturoitani joka askeleella, mutta juuri nyt en välittänyt siitä viiksen vertaakaan. Pian, aivan liian pian, olimme jo pentutarhan suuaukolla. En ollut ehtinyt sulattaa yhtään ajatusta. Valkoinen hännänpää vilahti pimeään silmieni edessä. Sisältä kuului hienoinen valitus, parantajan kiireinen, rauhoitteleva ääni ja pieni, kärsimätön vingahdus. Astuin varovaisesti askeleen pentutarhaan päin ja kyyristyin mahtuaksei suuaukosta sisään. Hetken pimeään totuteltuani näin tummanruskean naaraan makaamassa vierellään valkoinen parantaja ja vaalean ruskea oppilas. Kuningattaren vatsan suojassa oli kaksi pientä olentoa: toinen oli valkoinen ja toinen ruosteenruskea. Setripentu oli ilmeisesti häädetty klaaninvanhimpien luokse. Kovaääninen kiljaisu halkaisi ilman hetkeksi.
"Vielä yksi ponnistus", Kehrälammen rauhoitteleva ääni kaikui pesässä Taistolaulun huohotuksen seasta. Parantajan maukuminen rauhoitti minunkin mieltäni. Sanat soljuivat pääni sisään ja tyrehdyttivät ajatusten virran. Mutta vain ja ainoastaan hetkeksi. Huuhkajatassu työnsi kuonollaan paksua keppiä kuningattaren kuonon eteen. Tämä nyökkäsi heikosti ja nappasi oksan hampaisiinsa. Katselin kiinnostuneena, kuinka Taistolaulu siristeli silmiään kivuissaan. En tuntenut mitään kiintymystä tuohon naaraaseen. Ehkä olisi pitänyt. En tiedä. Tuon kissan ponnisteluja katsellessani sisintäni ei liikauttanut mikään. Ja vähiten myötätunto. Tunsin jopa pientä pettymystä itseeni, kun mikään tuossa kuningattaressa ei saanut minua kiintymään millään lailla. Taistolaulu olisi sellainen kissa, jota hyvä soturi voisi kunnialla pitää kumppaninaan. Mutta ei. En minä. Minulla ei koskaan tulisi olemaan kumppania. Ketään ei saisi päästää liian lähelle. Uusi kiljaisu viilsi pakkasilmaa, kun Taistolaulua ravisteli uusi ponnistus.
"Kolli!", valkoinen parantaja huudahti läikikkään pennun ilmaan nostaessaan. Nousin seisomaan matalan pesän ahtaudessa. Taistolaulu nousi puoli-istuvaan asentoon kolmea pentuaan katselemaan. Astuin askeleen niin sanottua perhettäni kohti. Tummanruskea naaras käänsi sirot kasvonsa minua kohti. Tämä hymyili onnellisen ja väsyneen oloisesti. Hymyilin takaisin samalla kun asetuin makuulle pentujen viereen.
"Kauniita", Taistolaulu kähisi vierestäni. Nyökkäsin hiljaa. Olisin voinut sanoa 'niin ovat', mutta tilanne ei tuntunut suvaitsevan turhaa puhumista. Valkoinen pentu, jonka selkää peittivät mustat raidat, liikahti kohti emonsa nisää. Tummanharmaa kolli, jota värittivät mustat ja valkoiset laikut maukaisi vaativasti. Se yritti mönkiä Taistolaulun karvojen lämpimään suojaan, mutta törmäsikin ruosteenruskeaan, mustalaikulliseen sisareensa.
"Oletko ajatellut nimiä?" kysyin hetken vastasyntyneiden pentujen touhuja tarkkailtuani. Syntyi hetken hiljaisuus, kunnes Taistolaulu äännähti myöntävästi.
"En tarkkalleen, mutta ajattelin, että erilaiset myrskyilmiöt olisivat kivoja", hän maukui. Nyökkäsin. Yhden pennun nimeksi tulisi ehdottomasti Ukkospentu. Sen olin päättänyt jo ensimmäistä kertaa omia pentuja suunnitellessani. Olin kaiken lisäksi iskenyt silmäni nuorimpaan pentuun, kirjavaan pienikokoiseen kolliin. Vaikka hän ruumiinrakenteeltaan muistuttikin emoaan, näin tuossa pennussa sisua ja potentiaalia. Hän olisi minun Ukkospentuni. Pukkasin kollia varovasti kuonollani.
"Ukkospentu, jos sopii", mau'uin hieman hymähtäen. Taistolaulu nyökkäsi leveästi hymyillen. Kuningatar oli katsellut jo jonkin aikaa punaruskeaa naarasta, joten iskin vihreät silmäni valkomustaan kolliin. Isäni Putouspyörre oli joskus kertonut tarinaa ystävästään Pyryraidasta, jonka kanssa he olivat tehneet kaikenlaista. Tarinoiden Pyryraita näytti mielessäni aivan samalta kuin tämä pieni kolli. Jos saisin päättää, antaisin sille nimeksi Pyrypennun.
"Tämä naaras voisi olla Tornadopentu. Eräs kotikisu mainitsi, että tornadot ovat suuren suuria tuulenpuuskia, jotka liikkuvat kehässä", Taistolaulu kertoi. Hän nuolaisi pienen naaraan niskaa hellästi. Nyökkäsin. Mikä tahansa tuo tornado olikin, se kuulosti voimakkaalta, arvaamattomalta ja vaaralliselta. Sellainen olisi minun tyttärenikin. Jonakin päivänä olin ylpeä jokaisesta pennustani.

//Pennut? Huuhkajaki voi jatkaa ^^

Vastaus:

Jes, pitkästä aikaa pääsen lukemaan kirjoittamiasi tarinoita! :) Mutta mennäänpä heti asiaan. Ensinnäkin mainitsen, että tarina on kivan pituinen, ei liian pitkä, muttei liian lyhytkään. Tämän kokoisia tarinoita voisin ihan odottaakin.
Pystyin todella helposti uppoutumaan tarinaan kuvailun avulla, sillä sitä oli juuri sopivasti. Ei sitä jokaisen hiiren korvan muotoa tarvitsekaan kuvata saadakseen tarinasta hyvän, tämä määrä kuvailua riittää hyvin. Muutenkin pidin tarinasta kokonaisuudessa todella paljon!
Virheitä ei mukaan paljoakaan mahtunut, mikä on todella hyvä juttu näin pitkissä tarinoissa. Tietysti sieltä löytyi pari kirjoitusvirhettä, mutta eivät ne paljoa lukemista haitanneet. 'Jonakin päivänä olin ylpeä jokaisesta pennustani.' -> 'Jonakin päivänä olisin ylpeä jokaisesta pennustani.' Eli ei sen suurempia!

Saat tästä tarinasta 20 kp:ta!

(Plus anteeksi vastauksen tönkköys, itsellä vastaustaidot vähän ruosteessa...)

- Untuva

Nimi: Inka r ✘ Ruusutassu ✘ Jokiklaani

23.01.2019 21:29
Ruusutassu liu’utti hopeaa helmeileviä kynsiään, ja antoi harmaan käpälänsä sukeltaa joen syvyyksiin. Tumman veden kylmyys lamautti naaraan ja nosti tuon sykettä. Sydämenlyönnit nopeutuivat, kun oppilas nosti kepeästi pilkullisen taimenen pientareelle. Kala heilutti pyrstöään liukkaalla jääpinnalla, ja oli liukumaisillaan takaisin viileään virtaan juuri kun Ruusutassu musersi siltä niskan hampaillaan ja viskasi sitten voimakkaasti lumipenkkaan. Jokiklaanilainen loikki saaliinsa luokse, ja nosti päänsä tarkastellakseen ympäristöään hieman. Maan, kaislikot ja pajukot peitti pehmeä mutta pureva lumi, joka jäi pistelemään aina tassunpohjia sulatessaan nesteeksi. Taivas oli haalea, mutta kaukaisuudesta vaaleiden pilvien takaa saattoi erottaa ripauksen sinisyyttä. Joki ei ollut vielä näyttänyt suuria jäätymisen merkkejä, lukuunottamatta rosoista ja ohutta reunaa, joka oli helposti rikottavissa. Ruusutassun kalastuspaikasta poispäin leiristä, sivummalla kalasti edelleen Sinisilmä, jonka taivaansiniset silmät tuikkivat uskollisesti ja vakavasti jopa veden pintaan piirtyneessä heijastuksessa. Siniharmaa kolli säpsähti ja kohotti tassuaan, ja Ruusutassu kääntyi viemään taimenensa kaksikon yhteiseen riistakasaan, jottei häiritsisi tai tuijottaisi mestariaan liikaa. Pinoon oli kerääntynyt jo kiitettävä määrä kalaa, ja alimmat olivat saaneet ohuen kuurakerroksen päälleen. Raidallisia ahvenia, kellertävä harvinaisuus, punasilmäinen särki ja kaksi pilkullista taimenta, joiden lattean väristen suomujen päällä kiilsivät vesipisarat. Elottomat kalankasvot tuijottivat jokiklaanilaista, joka kääntyi uudestaan kohti jokea kalastakseen lisää. Lehtikatoinen viima puhalsi hetken läpi Ruusutassun valkean- ja harmaankirjavan turkin läpi, ja naaras päästi hyrisevän huokauksen.
”Tämä taitaa riittää tältä päivältä”, Sinisilmä ilmoitti kun Ruusutassu oli kumartumassa joen ylle. Oppilas suoristi notkean selkänsä ja loikki kalakasalle mestarinsa luokse. Siniharmaa soturi tunki suuhunsa puolet saaliista, ja väräytti viiksiään pikkukalojen määrälle hampaidensa välissä. Ruusutassu katseli rakeisesta lumesta takaisin tuijottavaa taimenta ja poimi sen maasta leuallaan. Kissa tunsi aistiensa heräävän, kun tuo tunsi hampaittensa painuvan vasten kalan suomuja, ja maun leviävän kielellensä vain hiukan. Lehtikato humisutti puita viimallaan, ja vaimea pajukon oksikoiden kahina kantautui aina joelle saakka. Ilma viileni, ja Ruusutassu tunsi päivän pimenneen illaksi, kun oppilas ja mestari puikkelehtivat vikkelästi saaliit mukanaan pakkasilmassa kangistuneiden kaislojen väleistä. Leirissä kuhisivien kissojen äänet ilmoittivat, että mikään ei ollut muuttunut. Ruusutassu loikki tuoresaaliskasalle tottuneesti, heiluten samalla jalkojaan lämpimikseen, ja antoi kalan suussaan mätkähtää aamuisen metsästyspartion tuomisten joukkoon. Naarasoppilas höristi sitten korviaan, ja kääntyi kohti päällikölle rajattua aluetta tuon pesän edustalla, josta kuului raskaita askelia. Uljas Kyytähti oli loikannut ylös, ja selvitti nyt kurkkuaan, ennen kuin pyysi huudollaan kaikkia paikallaolijoita kokoontumaan aukiolle. Ruusutassu sai uutta intoa väsyneisiin jäseniinsä, ja haki paikkansa nopeasti Nopsatassun ja Soratassun viereltä. Naaras nyökkäsi kummallekkin, ja pani merkille, että tämä oli Soratassun ensimmäinen klaanikokoontuminen, jos tuon omaa nimitystä ei laskettu. Tummanruskeanharmaan kollin turkki sojotti ympäriinsä, ja tuon silmät paistoivat innostusta niin kuin pienet, metsänvihreät auringot. Oppilaan pitkä häntä heilui puolelta toiselle paljastaen tuon vahvat tunteet, vaikka nyt jokiklaanilainen oli keskittänyt intensiivisen katseensa päällikköönsä.
*Soratassu vaikuttaa uskolliselta ja perinpohjiaan kunnolliselta*, Ruusutassu ajatteli.
*Tulemme metsästämään ja taistelemaan rinnakkain vielä kauan...*
”Kuten tiedätte, tänään täydenkuun aikaan on taas kokoontuminen”, Kyytähden määrätietoinen ääni rikkoi naarasoppilaan harhailevat mietteet. Uteliaisuus ja pienenpieni yllätys nostivat Ruusutassun harmaat korvat pystyyn. Tuohan oli aivan unohtanut!
”On päätetty, että Piikkilehti jää leiriin huolehtimaan sairaista, mutta Lieskatassu tulee kertomaan tarvittavan hänelle”, päällikkö ilmoitti ensin, ja korjasi sitten punertavan ruumiinsa asentoa.
”Mukaan hänen ja minun lisäkseni lähtevät Sädehehku, Sinisilmä, Ruusutassu, Nopsatassu, Soratassu, Virtakukka ja Yrttisilmä.”
Jokiklaanilaisten joukko aloitti supinan välittömästi kun viimeinen nimi oli kadonnut heidän päällikönsä suusta. Ilma värisi, ja katsomattakin Ruusutassu tiesi, että Nopsatassun kimakka huomio, kysymys tai jokin muu lausahdus kajahtaisi pian tuon korvan juuressa. Niin ei kuitenkaan käynyt – hieman ihmetellen naaras käänsi päätään, ja räpytteli silmiään oudoksuen huomatessaan, että veli onnittelikin karvat pörrössä hyörivää Soratassua.
”Vielä yksi asia”, Kyytähti mörähti, ja kaikkien huomio siirtyi kuuliaisesti päällikön suuntaan.
”Toiveeni on, että ette puhu tästä… Sairastuneiden tilasta muitten klaanien kissoille.”
Huolestunut pyyntö hiljensi jokaisen kissan, ja Ruusutassu puristi kyntensä maahan tilanteen paineen alla.
”Lähtijät, varmistakaa että olette paikalla kuuhuipun aikaan”, Kyytähti naukui vielä kireästi, ja katseli pistävästi klaaniaan ennen kuin loikkasi alas. Ruusutassu huokaisi syvästi, ja yritti unohtaa hetkeksi sairastuneiden löyhkän jonka yrttien vahva tuoksu petti juuri ja juuri.

Huojentuneena harmaa naaras pujahti leiriin viimeisten joukossa. Jokiklaanilaisten hännät hipelivät lumista maata, ja matalat ja korkeat äänet marisivat mitkä mistäkin. Viheryskä, ylimääräinen partio, joka keräisi sammalia ja oksia nelipuille siirrettäville sairaille, taikka taivaalta hiljalleen alas leijuneet lumihiutaleet, joiden kylmä kosketus nenällä aiheutti kylmiä väreitä pitkin selkää – äänensävy oli samanlainen, kyllästynyt. Ruusutassu huomasi, ettei kiinnittänyt paljoa huomiota siihen, että kissoja kerääntyi kiinnostuneena tulijoiden ympärille kuulemaan, mitä kokoontumisessa oli käynyt, ja miksi kaikki olivat yhtäkkiä niin huolestuneen oloisia. Oli kuin kaikki kokoontumisessa olleet olisivat tajunneet viimeinkin viheryskän vakavuuden, eikä normaalin esittämiselle ollut enää varaa. Oli toimittava.
Silti Ruusutassu tunsi jalkojensa vetävän tuota suoraan kohti oppilaidenpesän pehmusteisiin painunutta lämpöistä kuoppaa, jonka oppilas oli tehnyt makaamalla siinä kylmissään monet yöt. Täydellinen turvapaikka klaanitovereiden tuoksujen ympäröimänä. Toisella korvallaan naaras kuuli Kyytähden luottavaisen äänen, joka kehotti sotureitaan heräämään aikaisin, koska ylimääräisen partion tehtävät tuli selvittää ja muutkin kokoontumisessa tapahtuneet asiat oli kerrottava. Ruusutassu ei kuunnellut enempää, vaan asteli pesäänsä, ja käpertyi jäsenet särkien paikoilleen. Kylmä tuuli ei yltänyt jokiklaanilaisen luo enää, ja tuo saattoi rauhassa sulkea meripihkaiset silmänsä. Viimeinen asia, jonka tuo kuuli ennen nopeaa nukahtamistaan, oli Nopsatassun vaisu tervehdys, ja Soratassun pehmeiden käpälien töminä vasten pesän lattiaa. Ruusutassu vain heilautti innottomasti häntäänsä kaksikolle.

//Tätä tuli sitten kirjoitettua aika pitkään, kun oli aika välissä, jolloin ei kerennyt koneelle. Loppujen lopuksi olen ihan tyytyväinen, vaikka epäloogisia kohtia saattaa löytyä :DD.

Vastaus:

Ihan ylpeä saat ollakin! En tietenkään odota aina jokaisella kerralla kirjoittajalta parasta, välillä sitä tekstin laatu voi olla huonompaa, välillä taas parempaa. Olen huomannut itsekin, että laatu vaihtelee ihan oman mielentilan mukaan ja onko sitä motivaatiota vai ei. Myös kiire voi pilata tekstin laatua, esimerkkinä vilkuilee koko ajan kelloa, eikä osaa keskittyä kunnolla tarinaan. Että siihen nähden tarina oli hyvä!
Pari ihan pientä huolimattomuusvirhettä löysin. Yhden kirjaimen kohdalla olisi pitänyt olla toinen, muttei mitään isoa. Pitkien tarinoiden kanssa helposti tulee virheitä, mutta nyt olit kyllä onnistunut hyvin!
Tarina oli myös sopivan kokoinen ja tekstiä oli helppo lukea. Alku oli oikein kiinnostavaa luettavaa, vaikka kyse olikin pelkästä kalastamisesta. Sen sanon vielä, että osaat erittäin hyvin kuvailla kaikkea. Kalatkin ihan pystyin näkemään edessä! :)

Saat tästä mahtavasta tarinasta 21kp:ta!

- Untuva

Nimi: Ezmu | Kultatassu | Myrskyklaani

19.01.2019 22:15
Myrskyklaanin leirissä, oppilaiden pesässä Kultatassu heräsi Roihutassun lempeään tuuppaukseen kyljessään.
"Herää, unikeko. Meidän on mentävä Orvokkiturkin rajapartioon. Vai haluatko sittenkin jäädä tänne vaihtamaan klaaninvanhimpien makuualusia?" kullankeltainen kollioppilas maukaisi kiusoittelevasti. Kultatassu käänsi leikkimielisyyden pilkkeen sisältävän keltaisen katseensa Roihutassuun.
"Kukapa haluaisi? En ainakaan minä, sinusta en tiedä", kullankeltainen naaras vastasi kiusoitellen hänkin. Sinisilmäinen kolli nyökkäsi ja lähti pesästä.
"Hei, odota!" Kultatassu naukaisi ja juoksi hänen peräänsä. Lähellä leirin suuaukkoa istui kaksi kissaa, toinen naaras, toinen kolli. Naaras oli syvänsiniset silmät omaava valkea kissa, jonka turkissa oli mustia läikkiä. Hän oli Kultatassun mestari ja klaanin varapäällikkö, Sysikatse. Kolli oli vaalenruskea kirkkaanvihreillä silmillä, soturi nimeltään Orvokkiturkki. Hän oli Roihutassun mestari.
"Sieltähän te tulette! Sinäkin heräsit viimein", Sysikatse maukaisi mestareidensa luokse tulleille oppilaille, osoittaen viimeisen lauseensa Kultatassulle.
"Hei!" Roihutassu sanoi innokkaana, koska oli päässyt varapäällikön kanssa samaan partioon. Kullankeltainen naaras väläytti hänelle älä-ole-pentu-katseen, ja kolli lopetti heti varapäällikön mielistelemisen.
"No, lähdetään!" Orvokkiturkki sanoi välittämättä oppilaista. Vaaleanruskea kolli heilautti häntäänsä merkiksi seurata ja lähti leiristä. Muu partio seurasi häntä tunnelista, joka lähti tiheästä pensasmuurista. Kultatassu otti leirin ulkopuolella paikan mestarinsa takaa ja toisen oppilaan viereltä. Kumma kyllä, Roihutassu alkoi vaikuttaa naaraan mielestä mukavalta.

//Joku tönkkö pikku pätkä... jatkan tämän yön jälkeen xD Jotain 188 sanaa

Vastaus:

Tarina lähti ihan mukavasti käyntiin. Pituuden puolesta sanon, että seuraavat voisivat olla toki pidempiä, mutta kyllä nämäkin kelpaavat mainiosti. :) On mukava lukea Kultatassun tarinoita, niin oli nytkin. Ja mitähän oikein Kultatassun ja Roihutassun välille syntyy? Kestävä ystävyyssuhde vai vielä enemmänkin?
Tämän kokoiseen tarinaan harvoin mahtuu mitään kirjoitusvirheitä, sillä helppo huomata, kun lukee läpi. Joko mahdolliset pikkuvirheet vilahtivat silmieni ohi näin väsyneenä tai sitten niitä ei yksinkertaisesti ollut! Eli ei sinulle mitään moittimista tästä pätkästä. :)
Sen sanon, että pituuteen voit ensi kerralla kiinnittää huomiota enemmän. Jos pituutta on vaikea saada, on muistettava kolme sanaa: kuvailu, kuvailu ja kuvailu. Kunhan kuvailee paljon lauseissa ja vähän joka välissä, se auttaa niin lukijaa kiinnostumaan enemmän tekstistä, kuin sinuakin saamaan tarinastasi pidemmän. Kuvailua ei koskaan voi olla liikaa, joten älä pelkää käyttää sitä.

Saat tästä tarinasta 5kp:ta!

- Untuva

Nimi: Ezmu | Piikkilehti | Jokiklaani

01.01.2019 16:39
Piikkilehti istui parantajan pesässä ja katseli nukkuvia sairastuneita huolestuneena. Varapäällikkö Laventelikuono, parantajan veli Urholintu, nuori oppilas Uhmatassu ja klaaninvanhin Hehkukynsi. Olisi mukavaa saada apua. Jos Yrttisilmä olisi vielä parantaja... naaras pudisti päätään karkoittaakseen ajatukset päästään. Hän oli itse päättänyt valita parantajan työn. Mutta jos ottaisin Lieskapennun oppilaakseni? Piikkilehti heräsi ajatuksistaan kuullessaan Laventelikuonon heränneen yskänpuuskaan.
"Onko kaikki hyvin?" siniharmaa parantaja kysyi. Naaraan jäänsiniset silmät paljastivat huolestuneisuuden.
"Kaikki on-" varapäällikkö aloitti, mutta joutui keskeyttämään yskänpuuskan takia. Piikkilehti juoksi yrttivarastoille ja otti kissanminttua. Sitä oli jäljellä huolestuttavan vähän. Parantaja palasi varapäällikön luo ja antoi tälle yrtit. Musta naaras söi ne mukisematta. Siniharmaa tarkisti kaiken olevan kunnossa ja lähti pesästä. Hän tassutti suoraan Kyytähden pesään, sillä hänellä oli tärkeää asiaa päällikölle.
"Kyytähti?" naaras kysyi pesän suuaukolla.
"Sisään", päällikkö kutsui, ja kun parantaja oli tullut sisään, hän jatkoi:
"Mitä asiaa?"
"Tulin kysymään, ketkä ovat Lieskapennun ja Sorapennun mestarit?" Piikkilehti kysyi. Hänen hännänpäänsä vääntyili hermostuneisuudesta.
"No, Sorapennulle ajattelin Jäkäläviikseä. Lieskapennun mestari on vielä mietinnässä", päällikkö vastasi. Siniharmaa rykäisi.
"No, voisinko olla Lieskapennun mestari? Hän on osoittanut parantajalle sopivia ominaisuuksia, ja hänestä tulisi hyvä parantaja", Piikkilehti sanoi.
"Hyvät perusteet. Saat toimia hänen mestarinaan", Kyytähti sanoi. Piikkilehti oli pakahtua onnesta. Hän saisi olla mestari! Hän lähti pesästä odottamaan nimitysmenojen alkua.

Piikkilehti katseli huvittuneena Lieskapentua ja Sorapentua.
"Voi jee, kenetköhän saan mestarikseni?" harmaa pentu mietti. Lieskapentu tuhisi.
"Varmaan ketunläjän", pentu puuskahti hiljaa. Sorapentu katseli ympärilleen eikä voinut pysyä aloillaan. Virtakukka sai Lieskapennun pestyä juuri kun Kyytähti huusi tutun kutsuhuudon. Lieskapentu ja Sorapentu vipelsivät lähelle Virtakukka perässään. Jäkäläviiksi katseli kauempana onnelisen näköisenä. Kyytähti rykäisi.
"On tullut aika nimittää kaksi uutta oppilasta. Sorapentu, tulehan tänne", Kyytähti naukaisi. Sorapentu tepasteli varovaisesti keskelle jätettyyn aukkoon.
"Sorapentu, olet elänyt klaanissa kuusi kuuta ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Soratassuksi. Mestariksesi tulee Jäkäläviiksi. Odotan, että Jäkäläviiksi välittää kaiken tietonsa sinulle", päällikö lausui juhlallisesti. Sitten kolli kääntyi pentujen isän puoleen. Piikkilehti odotti jo jännittyneenä vuoroaan ja kertasi seremonian sanoja mielessään.
"Jäkäläviiksi, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta omalta mestariltasi, ja olet osoittanut olevasi rohkea ja uskollinen. Odotan, että siirrät kaiken tietosi Soratassulle", Kyytähti sanoi. Soratassu ja Jäkäläviiksi koskettivat neniään.
"Lieskapentu", Lieskapentu kutsuttiin Soratassun tilalle. Nyt se tapahtuu! Lieskapentu henkäisi Piikkilehden astellessa lähelle.
"Jokiklaanin kissat, te tiedätte etten voi olla keskuudessanne ikuisesti. Niinpä on minun aikani ottaa oppilas. Olen valinnut kissan, joka on osoittanut uteliaisuutta ja avuliaisuutta. Oppilaani tulee olemaan Lieskatassu", parantaja naukaisi hieman jännittyneenä.
"Lieskatassu, hyväksytkö paikan Piikkilehden oppilaana?", Kyytähti kysyi.
Lieskatassu värisi vastatessaan myöntävästi.
"Puolikuun aikana matkaat kanssani Kuulammelle, jotta Tähtiklaani voi hyväksyä sinut parantajaksi", Piikkilehti kertoi. Nyt minulla on oppilas! hän ajatteli.
"Jokiklaanin onnittelut kulkekoon kanssasi", Kyytähti naukaisi. Lieskatassu kosketti jännittyneenä neniä Piikkilehden kanssa. Sitten klaani puhkesi hurraahuutoihin.
"Soratassu, Lieskatassu! Soratassu, Lieskatassu!" Kun huudot vaimenivat Lieskatassu meni perheensä luokse. Piikkilehti meni pesäänsä katsomaan viheryskäpotilaita. Tällä kertaa Urholintu oli hereillä.
"Miten nimitysmenot menivät? Ketkä ovat heidän mestareitaan?" parantajan veli kyseli.
"Soratassun mestari on Jäkäläviiksi ja Lieskatassun... minä", siniharmaa kuiskasi. Urholintu nyökkäsi. Piikkilehti lähti laskemaan yrttejä. Lieskatassun pää pilkahti suuaukosta ja uusi parantajaoppilas käveli mestarinsa luokse.
"Voitaisiin aloittaa yrttien tunnistuksesta ja mistä niitä löytyy parhaiten", Piikkilehti naukaisi. Lieskatassu nyökkäsi ja istuutui siististi yrttivaraston viereen. Piikkilehti työnsi kollin nenän alle yrttejä ja tunsi veljensä ylpeän katseen turkillaan.
"Nämä ovat katajanmarjoja. Ne auttavat vatsakipuun, tasoittavat hengitystä ja antavat energiaa. Niitä käytetään usein paniikissa olevien kissojen rauhoittamiseen", parantajanaaras selosti. Lieskatassu kuunteli korvat hörössä.
"Tämä taas on kissanminttua. Sitä on nyt vähän ja sitä tarvitaan paljon. Taidatkin jo tietää, mihin sitä käytetään, mutta kerrataan silti: kissanminttu on huumaavan tuoksuinen kasvi ja sitä löytyy kaksijalkojen puutarhoista. Sitä kasvaa harvoin villinä.
Kissanminttu syödään ja se auttaa mustayskään, viheryskään ja valkoyskään", parantaja jatkoi.

//Tökerö... Lieska? 606 sanaa

Vastaus:

Kiva päästä lukemaan pitkästä aikaa sinunkin tarinoitasi! Olenkin odottanut milloin pääsen lukemaan Piikkilehden elämästä.
Tarina oli mukavaa luettavaa, vaikka se toistikin paljon Lieskatassun tarinaa. Alku ja pala lopusta oli kuitenkin mukavaa luettavaa, kun ei toisen tarina toistunut välissä.
Löysin pari huolimattomuusvirhettä(onnelisen - onnellisen ja päällikö - päällikkö). Myös pilkku oli eksynyt väärään paikkaan(...oppilaana?", Kyytähti - ...oppilaana?" Kyytähti) ja olit aloittanut pienellä kirjaimella, kun olisi pitänyt aloittaa isolla(Nyt minulla on oppilas! hän ajatteli. - Nyt minulla on oppilas! Hän ajatteli. / Muutenkin ajatukset kirjoitetaan yleensä samaan lauseeseen: Nyt minulla on oppilas, hän ajatteli. Tai sitten: *Nyt minulla on oppilas*, hän ajatteli. Tai: Hän ajatteli, että nyt minulla on oppilas! Tapoja on monia ja niistä voi ihan vapaasti valita omansa.)
Muuten mukava tarina sinulta ja pituuttakin oli ihan mukavasti ja sopivasti!

Saat tästä tarinasta 16kp:ta!

- Untuva

Nimi: Untuva x Raitatassu/-turkki x Myrskyklaani

31.12.2018 12:26
Väsymys painoi Raitatassun jalkoja, kun hän kömpi istumaan sammalvuoteellaan. Kollin vaaleanharmaa turkki oli takussa ja täynnä sammalhippusia. Eilinen loppuarviointi oli ottanut voimille, mutta Raitatassu piristyi pian. Hänestä tulisi pian soturi ja hän pääsisi esittelemään uutta soturinimeään Huurretassulle!
Raitatassu heitti hyvät huomenet suittuaan turkkinsa oppilastovereilleen, jotka joutuisi vielä lähiaikoina hyvästelemään. Hän todella toivoi saavansa sotureista jonkun ystävän. Raitatassu ei haluaisi jäädä ulkopuoliseksi ja se vaivasi häntä.
Kolli asettui istumaan oppilaiden pesän lähistölle ja katsoi tarkkaan, kuinka päällikkö loikkasi Suurkivelle.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen!" Vaaratähti naukui heikosti. Ympäriltä kuului supinaa, oliko päällikkö varmasti kunnossa pitääkseen kokouksen. Marjanenä katsoi huolestuneen näköisenä parantajan pesän suulla, mutta vastasi kuiskuttelijoille.
"Hän pystyy kyllä pitämään kokouksen, tartunnan vaaraa ei ole", Marjanenä naukui pikaisesti. Raitatassu mietti, miten Vaaratähti oli onnistunut parantumaan niin nopeasti. Klaani kerääntyi Suurkiven lähistölle. Raitatassu istahti melko eteen.
"Raitatassu", Vaaratähti maukui ja viittoi hännällään kollia lähemmäs. Oppilas totteli heti. Raitatassu oli ylpeä itsestään ja asteli leuka hieman pystyssä päällikön luokse.
"Minä Vaaratähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Raitatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?" päällikkö naukui käheällä äänellään.
"Lupaan", Raitatassu vastasi varmalla äänellä.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Raitatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Raitaturkkina. Tähtiklaani kunnioittaa älykkyyttäsi, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi."
"Raitaturkki! Raitaturkki! Raitaturkki!" klaani huusi kollin nimeä. Raitaturkki huomasi olevansa onnellisempi kuin koskaan.

"Saat puhua vasta, kun annan aamulla luvan. Onko selvä?" Sysikatse naukui. Vaaratähti oli jo palannut parantajan pesälle, joten Sysikatse hoiti jälleen hänen hommiaan. Raitaturkki ei sanonut mitään, mutta nyökkäsi ymmärryksen merkiksi.
"Hyvä. Nähdään aamulla", Sysikatse naukui ja katsoi näkyvistä. Kolli katsoi varapäällikön perään, kun hän katsoi sotureiden pesään. Tuolla hänkin nukkuisi seuraavan yönsä.
Raitaturkki katsahti taivaalle ja siellä loistavaan hopeahäntään. Katselisiko hänen emonsa ja isänsä häntä siellä? Raitaturkki ei ollut koskaan tuntenut vanhempiaan, kuullut heistä vain vähän. He olivat olleen myrskyklaanilaisia ja todella taitavia sotureita. Soturius oli mennyt jopa oman pennun emolle ja he olivat kuuleman mukaan kuolleet puolustaessaan klaaniaan. Raitaturkki ei paljoa klaaninvanhimpien höpinään uskonut, mutta pentuna ajatus oli tuntunut osittain lohduttavalta. Vaikka hänen vanhempansa olivat hylänneet kollin, he olivat silti rakastaneet häntä. Se lohdutti ja paljon. Oikeastaan se lohdutti Raitaturkkia vieläkin, vaikka hän vähän epävarma välillä olikin.

Aamulla Raitaturkki oli ihan väsynyt ja hädin tuskin pystyi pitämään silmiään auki. Sysikatse onneksi tuli hänen luokseen.
"Voit nyt puhua ja mennä lepäämään", varapäällikkö naukaisi. Kiitollisena Raitaturkki nyökkäsi ja paineli sotureiden pesään lepäämään. Siellä oli vapaa sammalvuode ja mitään kyselemättä hän lysähti sille väsyneenä. Uni tuli heti, eikä Raitaturkin paljoa tarvinnut väsyneenä odottaa.

Oli myöhäisilta ja Raitaturkki oli matkalla rajalle tapaamaan Huurretassua. Hän kihisi innosta päästä kertomaan naarasoppilaalle, että oli nyt Myrskyklaanin soturi! Rajalla Raitaturkki näkikin jo Huurretassun.
"Huurretassu!" kolli naukaisi naaraalle, jonka näkeminen jaksoi aina ilahduttaa kollia.
"Raitatassu!" naaraskin naukaisi tervehdyksen, mutta kollin väärällä nimellä. Nythän hän oli Raitaturkki, mutta eihän naaras ollut voinut sitä tietää.
"Olen nykyään Raitaturkki", kolli maukaisi ja hymyili tyytyväisenä odottaen naaraan reaktiota.

//Huurre?
//Tosiaan Vaaratähti on nyt menettänyt yhen hengen viheryskään ja pysty sen takia nimittämään ite Raidan. Ilmotan tästä vielä ilmotuksiin.
//Anteeks tönkköys tää on tosi pikasesti kirjotettu ja pää löy ihan tyhjää. Joten ei kannata välittää tönkköydestä ja mahollisista kirjotusvirheistä!!

Vastaus:

En arvioi omia tarinoitani reiluuden nimissä.

Saat 13kp:ta!

- Untuva


Nimi: Mielikuvituslapsi | Lieskatassu | Jokiklaani

30.12.2018 16:30
Lieskapentu räpytteli silmiään hämillään. Oliko hän nukahtanut? Ilmeisesti. Kolli venytteli ja katseli ympärilleen. Missä Sorapentu oli? Että pitikin nukkua päiväunet. Virtakukkakaan ei ollut pedillään. Lieskapentu tuhahti ja käveli ulos. Kolli siristi silmiään äkillisessä auringonvalossa. Punatabby katseli ympärilleen, kunnes huomasi emonsa ja veljensä saaliskasan luona. Lieskapentu kipitti heidän luokseen. Virtakukka pesi äänekkäästi nurisevaa Sorapentua. Lieskapentu naurahti pilkkaavasti ja istuutui siististi alas.
"Hyvä kun heräsit Lieskapentu. On teidän oppilasnimityksen aika", Virtakukka kertoi. Naaras sai Sorapennun pestyä ja alkoi nuolla Lieskapennun selkää. Kollipentu sähähti nolostuneena, mutta nyörtyi nolona. Sorapentu kihisi innokkaasti vieressä.
"Voi jee, kenetköhän saan mestarikseni?" harmaa pentu mietti. Lieskapentu tuhisi. Hän ei halunnut soturiksi.
"Varmaan ketunläjän", pentu puuskahti hiljaa. Sorapentu katseli ympärilleen eikä voinut pysyä aloillaan. Virtakukka sai Lieskapennun pestyä juuri kun Kyytähti huusi tutun kutsuhuudon. Lieskapentu ja Sorapentu vipelsivät lähelle Virtakukka perässään. Jäkäläviiksi katseli kauempana onnelisen näköisenä. Kyytähti rykäisi.
"On tullut aika nimittää kaksi uutta oppilasta. Sorapentu, tulehan tänne", Kyytähti naukaisi. Sorapentu tepasteli varovaisesti keskelle jätettyyn aukkoon.
"Sorapentu, olet elänyt klaanissa kuusi kuuta ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Soratassuksi. Mestariksesi tulee Jäkäläviiksi. Odotan, että Jäkäläviiksi välittää kaiken tietonsa sinulle", päällikö lausui juhlallisesti. Sitten kolli kääntyi pentujen isän puoleen. Lieskapentu oli jännittynyt.
"Jäkäläviiksi, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta omalta mestariltasi, ja olet osoittanut olevasi rohkea ja uskollinen. Odotan, että siirrät kaiken tietosi Soratassulle", Kyytähti sanoi. Soratassu ja Jäkäläviiksi koskettivat neniään. Sitten Lieskapentu kutsuttiin Soratassun tilalle. Soratassu tsemppasi veljeään läheltä. Lieskapentu henkäisi Piikkilehden astellessa lähelle.
"Jokiklaanin kissat, te tiedätte etten voi olla keskuudessanne ikuisesti. Niinpä on minun aikani ottaa oppilas. Olen valinnut kissan, joka on osoittanut uteliaisuutta ja avuliaisuutta. Oppilaani tulee olemaan Lieskatassu", parantaja naukaisi. Lieskatassu höristi korviaan. Parantajaksi?
"Lieskatassu, hyväksytkö paikan Piikkilehden oppilaana?", Kyytähti kysyi.
Lieskatassu värisi vastatessaan myöntävästi.
"Puolikuun aikana matkaat kanssani Kuulammelle, jotta Tähtiklaani voi hyväksyä sinut parantajaksi", Piikkilehti kertoi.
"Jokiklaanin onnittelut kulkekoon kanssasi", Kyytähti naukaisi. Lieskatassu kosketti jännittyneenä neniä Piikkilehden kanssa. Sitten klaani puhkesi hurraahuutoihin.
"Soratassu, Lieskatassu! Soratassu, Lieskatassu!" Kun huudot vaimenivat Lieskatassu meni perheensä luokse. Soratassun silmät loistivat. Lieskatassu puski veljensä kylkeä leikkisästi.
"Onnitteluni veliseni", Soratassu naukui. Lieskatassu kiitti nyökkäyksellä.
"Onnea sinullekin soturin esikuva", ei enään niin pieni, kolli maukui. Olo tuntui hurjalta. Hän pääsi parantajaksi, hihhei! Jäkäläviiksi katseli Lieskatassua hieman pettyneesti, mutta Virtakukka kehräsi ylpeänä pentujensa ympärillä.
"Voi minun pikkuiseni! Olette jo isoja. Tiedän että teistää tulee hyvät soturi ja parantaja isoina", Virtakukka naukui. Lieskatassu ärähti nolona. Olivathan he Soratassun kanssa jo oppilaita. Jäkäläviiksi näytti kaikesta huolimatta ylpeältä katsoessaan pentuaan ja oppilastaan Soratassua. Lieskatassu räpäytti korvaansa hermostuneena.
"Taidan mennä Piikkilehden luokse", kolli naukaisi. Lieskatassu vilkaisi vielä kerran vihaisesti Jäkäläviikseä, ennen kuin tassutteli parantajanpesälle. Uusi parantajaoppilas käveli mestarinsa luokse. Parantajanaaras järjesteli yrttejä.
"Voitaisiin aloittaa yrttien tunnistuksesta ja mistä niitä löytyy parhaiten", Piikkilehti naukaisi. Lieskatassu nyökkäsi ja istuutui siististi yrttivaraston viereen. Kolli kuuli sairaiden yskimisen ja värisi. Piikkilehti työnsi kollin nenän alle yrttejä.
"Nämä ovat katajanmarjoja. Ne auttavat vatsakipuun, tasoittavat hengitystä ja antavat energiaa. Niitä käytetään usein paniikissa olevien kissojen rauhoittamiseen", parantajanaaras selosti. Lieskatassu kuunteli korvat hörössä. Tästä alkaisi kollin parantajanura, pitkä ja mutkainen.

// okei, eli tässä oli Soratassun ja Lieskatassun nimitystarina xD

Vastaus:

Olipa taas mukavaa päästä lukemaan kirjoittamaasi tarinaa, kun edellisestä kerrasta tuntuu olevan todella pitkä aika! Ihan mukavan pituinen, jos vertaa aiempiin tarinoihisi.
Tykkään Lieskapennusta, anteeksi, Lieskatassusta todella paljon! Hänen luonteestaan, sanoistaan ja teoistaan. Lieskatassun mestarin mietintä -kohta oli kyllä ehdottomasti paras.
Tarina oli hyvä, vaikka huomasinkin pari huolimattomuusvirhettä(mm. onnelisen - onnellisen ja päällikö - päällikkö). Olit myös yhdessä vaiheessa laittanut pilkun väärään paikkaan(...oppilaana?", Kyytähti kysyi - ...oppilaana?" Kyytähti kysyi) ja aloittanut isolla kirjaimella, kun olisi pitänyt aloittaa pienellä(...Lieskatassu!" Kun - ...Lieskatassu!" kun).

Saat tästä hyvästä tarinasta 13kp:ta!

- Untuva

Nimi: Tuuli Notes | Tiikeriviima | Varjoklaani

11.12.2018 07:35
Tassuttelin rauhassa, syvälle sisään ja sitten ulos hengitellen leirin ulkopuolella. Käpäläni kiersivät kehää jättäen lumeen soikion muotoisen jälken. Purin kieltäni terävillä hampaillani niin, että sattui. Karvaan metallinen maku levisi suuhuni, kun hammas lävisti kielen pinnan tehden siihen haavan. Ärähdin itselleni ärtymykseni lävitse. Huokaisin kerran syvään ja lopetin sekopäisen ympyräkävelyni. Astelin leveä pää pystyssä leirin sisäänkäynnin läpi kulkevan polun viereen sen reunan lumihankeen istahtaen. Olin sopinut tapaamisen Taistolaulun kanssa. Ei sen olisi minua pitänyt hermostuttaa, mutta niin se vain teki. Se vasta ärsytti minua. Pidin kuitenkin ilmeeni peruslukemilla ja tyhjensin ajatukseni. Pidin vihreät silmäni leirin sisäänkäyntiin päin suunnattuna. Salaa toivoin, ettei Taistolaulu tulisi, sillä se, että joku näkisi meidät yhdessä olisi huono asia maineeni kannalta. En todellakaan ollut mikään hempeilevä typerys, vaikka annoinkin Taistolaulun niin olettaa. Kukaan muu ei kuitenkaan saanut tietää tämän kuningattaren ja minun välisestä suhteesta. Minua ei todellakaan haitannut, että pentujen syntymän jälkeen meitä luultaisiin kumppaneiksi, mutta jos siihen liittyisi jotain oletusta siitä, että olisin jotenkin heltynyt, olisi leikki kaukana. Olisin vain ja ainoastaan ylpeä isä. En ällömakea kumppani. Pian korvani kuulivat rapinaa muita ääniä kovempana leirin puolelta. Tummanruskeiden sievien tassujen ääni oli erehtymättömästi kuultavissa, ennen kuin näin koko kissaa edes vilaukselta. Sekunnin kuluttua musta kuononpää ilmestyi suuaukosta, jonka perässä ulos tassutteli koko kauniisti tammen värinen naaras kirkkaan vihreissä silmissään lempeä katse. Sulin kuin jäätynyt hunaja auringon paisteessa Taistolulun minua pää aavistuksen kallellaan katsellessa. Nousin hieman haparoiden ylös ja tassuttelin kuningattaren luo viekasta, mutta ystävällistä hymyä kasvoilleni päästäen. Annoin tämän kissan rikkoa kuoreni. Annoin kunigattaren päästä sisimpääni. Eikä se tuntunut Taistolaulun seurassa ollenkaan epämukavalta, mitä nyt takaraivossani kuitenkin piili pelko siitä, että joku muu näkisi minut. Syrjäytin tämän taka-ajatuksen kaunista naarasta hiljakseen lähestyessäni. Asetuin Taistolaulun viereen tätä havunvihreillä silmilläni vilkaisten. Sipaisin sileää turkkia mustalla hännänpäälläni hyvin varovaisesti, kuin tunnustellen. Naaras värähti yllättyneenä, muttei lähtenyt minnekkään.
"Kaunis päivä", mau'uin ihan vain jotakin sanoakseni. Tummanruskea naaras nyökkäsi hitaasti. Tämä vilkaisi minuun ja lähti tassuttelemaan eteenpäin minua hännällään nopeasti koskettaen. Otin askeleen eteen. Sitten toisen, hieman epäilevästi. Taistolaulun mielessä oli kuitenkin ilmiselvästi lähteä jo matkaan, ja se kävi minulle oikein hyvin. Jopa paremmin kuin hyvin, en nimittäin olisi toellakaan tahtonut jäädä siihen leirin suuaukolle jokaisen ulos tulevan katseltavaksi. Kiirehdin muutaman juoksuaskeleen ottaen kuningattaren perään. Tämä kaarsi pois suuremmalta polulta suoraan tassut peittävään lumihankeen.
"Tiedätkö, Tiikeriviima, en ole ollut aivan hetkeen leirin ulkopuolella", Taistolaulu maukaisi lumihangessa rämpiessään. Tämä raivasi tiensä suuren kuusen alle, missä mustaa maata näkyi vielä aivan selkeästi. Sinne tuo tummanruskea naaras istahti minua kauniilla silmillään tuijottamaan. Astelin hitaasti kuusen alle kuitenkin seisomaan jääden. Tökkäsin kuonollani oksaa yläpuolellani. Raskaan oksan päältä putosi muutama hippunen lunta sen töytäisyn voimasta heiluessa. Lopulta liike loppui, eikä lisää lunta ollut enää odotettavissa.
"Se on varmaan melko ikävää. En ainakaan itse selviäisi ilman metsää", mau'uin matalla roikkuvan oksan alta lumista Varjoklaanin reviiriä tirkistellen. Tuo reviiri oli minulle tuttuakin tutumpi. Se kaikista rakkain reviiri päällä maan. Uskoin tuntevani jokaisen kiven ja tuoksun, kaikki puut ja suonsilmät.
"Ei oikeastaan, jos seuranani vain on pentuja", kuningatar maukaisi huokaisten. Kuulin haikeasta kaiusta naaraan äänessä, että Taistolaulu kyllä oikeasti kaipasi synnyinklaaninsa reviiriä yhtä lailla kuin kaikki muutkin kuningattaret. Ynähdin kuitenkin myöntävästi, enkä ruvennut väittämään vastaan. Yllemme laskeutui hiljainen, hieman kiusallinen hetki, jonka aikana molemmat vain tuijottivat kuusen oksien alta paljastuvaa metsikköä. Annoin näkökenttäni sumentua hetkeksi, mutta otin sitten kuvainnollisesti itseäni niskasta kiinni. Tässä me vain isteuimme mitään puhumatta, kun olin suorittamassa tärkeää tehtävää Taistolaulun viekoittelemiseksi.
"Miten olisi, mentäisiinkö suolle saalistamaan jotakin?" kysyin tummanruskeaan sievään naaraaseen katseeni kääntäen. Taistolaulu näytti heräävän ajatuksistaan. Vihreiden silmien edestä kaikkosi siihen äskettäin liukunut sumu tämän kääntäessä päätänsä minuun päin.
"Miksikäs ei. Minulle ainakin tekisi hyvää verrytellä jäseniäni", kuningatar maukui naurahtaen. Nauru oli kuin satakielen viserryksen loppusoinnun heähdys. Kepeä kuin lintu, joka lensi jonkun ilahdutettuaan takaisin taivaan tuuliin. Astun askeleen Taistolauluun päin tämän vastaukselle hymähtäen. Kuningatar hymyili sirot kasvot minuun päin suunnattuna. Hymyilin takaisin, vaikka se jotenkin tuntui väkinäiseltä. No, hymyilinpähän kuitenkin. Tuuppasin kuningatarta kevyesti kylkeen saaden tämän päästämään suustaan pienen kehräyksentapaisen. Tummanruskea Taistolaulu nousi ylös, kääntyi minuun päin ja kurotteli kaulallaan ylöspäin niin, että sai kosketettua mustalla kostealla nenällään minun omaani. Annoin kehräyksen päästä kurkustani, vaikka normaalissa tilanteessa olisin vain pompannut sähähtäen taaksepäin. Olisin ehkä sivaltanutkin perään. Tämä oli kuitenkin erikoistapaus.
"Ehkä minunkin jalkani saattaisivat kaivata jotain verryttelemisen tapaista... esimerkiksi juoksukisaa suolle", mau'uin ilkikurisesti saaden Taistolaulun silmiin ilosta pilkettä. Minua suorastaan ällötti hempeilyni, mutta minkäs mahtoi. Tämä oli vain erikoistapaus, ja sekin ainoastaan väliaikainen.
"Viimeinen suolla on sammakonraato!" Taistolaulu hihkaisi ja lähti pinkomaan pitkillä, sulavilla loikilla kohti suota. Äsähdin hidasta reaktiokykyäni moittien ja ponnistin voimakkailla takajaloillani itseni vauhtiin. Puikkelehdin ketunmitan Taistolaulun perässä puita kierrellen ja sammaloituneita kiviä kierrellen. Annoin etujalkojeni kurottaa jokaisella askeleella hieman pidemmälle ja takajalkojen sinkauttaa minut eteenpäin hieman voimkkaammin. Aloin saavuttaa etumatkan saanutta solakkaa naarasta, jonka vauhti näytti hieman hiipuneen alun luikkimisesta. Taistolaulu taisi olla enemmän sprintteri kuin pitkänmatkanjuoksija. Viileä tuuli ujelsi korvissani miltei mitättömän aluskasvillisuuden läpi juostessani. Tassujen alla sammaleinen, lumen peittämä maa kihelmöi mukavasti mustia polkuanturoitani. Silmäni tarkentuivat edessä heiluvaan häntään, joka kuului Taistolaululle. Kiristin tahtiani vielä entisestään, kun näin suon edessäni. Sinne oli vielä monta ketunmittaa. Ehdin kuroa Taistolaulun kiinni ennen suon laitaa ja olimme siellä miltei tasan yhtä aikaa. Pysäytin vauhtini jäisellä maalla liukumaan jäävällä jarrutuksella samoin kuin tummanruskea naaras vieressäni.
"Tauon paikka", Taistolaulu maukaisi huohottaen. Nyökkäsin sydämeni tasaista ja voimakasta pumppausta kuunnellen.
"Hyvä, ellei jopa erinomainen idea", nau'uin kuningattaren luo kävellessäni. Tämä vilkaisi minuun ja kävi makuulleen hankeen.
"Hyvä, että miellytti", naaras murahti leikkisän kuuloisena. Läpsäisin Taistolaulua mustalla, suurella käpälälläni leikkisästi ja kävin makuulle tämän viereen.
"Todellakin miellytti", murahdin kepeästi Taistolaulun viereen makuulle asettuessani.

//Köh köh aika tyhmä loppu mut ei ollu enää mitään ideoita xD

Vastaus:

En arvioi omia tarinoitani reiluuden nimissä.

23 kp:ta!

-Tuuli Notes

Nimi: Tuuli Notes | Tiikeriviima | Varjoklaani

09.12.2018 17:02
Tyrnitassu oli lähtenyt rajapartioon. Hyvä niin. Saipahan muidenkin sotureiden koulutusta, eikä ollut jaloissani hääräämässä ja tekemistä kyselemässä. Eipä tuo naaras tosin mikään valittaja ollut, vaan viihtyi omissa oloissaan. Yhtenä päivänä tuo tummanharmaa naaras oli käynyt irrottelemassa klaninvanhimmista Rouskehampaasta ja Tuikemielestä punkkeja aivan oma-aloitteisesti. Arvostin Tyrnitassun tekoa ja ehkä jopa hieman sitä, että tuo oikeasti arvosti soturilakia ja sen viestiä siitä, että heikompia täytyi auttaa. Itse en ollut koskaan tajunnut sen ideaa. Eihän heikommista ollut klaanille hyötyä. Kyllä, klaaninvanhimmilla oli muutama tarina rajakahakoista, mutta olinhan minäkin ollut sellaisessa. Pennuista tulisi hyviä sotureita. Heistä huolehtimisen minä todellakin ymmärsin. Pennut olivat muutenkin pyörineet päässäni muutaman päivän ajan. Olin tarkkaillut klaanin naaraita hieman kumppanin etsimiseen tarvittavalla silmällä. Tai ehkä en edes hallunnut noista kissoista itselleni kumppania. Tahdoin vain pentuja. Pentuja Varjoklaani tarvitsi. Oli vain kolme oppilasta, Tyrnitassu, Taivastassu ja Pihkatassu, joka kaiken lisäksi oli parantajan pesällä yskänsä vuoksi. Pentuja ei ollut ollenkaan, mikä oli vakava asia. Kokoontumisessa oli ollut juoruja siitä, että Jokiklaanissa, siellä löyhkäävien kalanaivoisten karvakasojen klaanissa oli kolme pentua. Ei edes paljoa, mutta näin lehtikadon aikaan riistan ollessa vähissä se oli hieman erikoista. Varjoklaani kyllä pystyisi ruokkimaan pentujaan. Jos ei muuten, niin minä voisin käyttää päiväni ja yöni pennuilleni saalistamiseen. Hunoista saalistustaidoistani huolimatta. Voisin olla koko metsän ylpein isä omille pennuilleni. Kasvattaisin heistä mahtavia sotureita. Taistelijoita minun riveihini. He olisivat erityisessä asemassa sitten, kun olisin päällikkö. Kunhan vain saisin Tyrnitassun koulutuksen loppuun. Ja kunhan Tuiverrustähti tai Lovihammas kuolisi. Voisin vaikka tappaa Lovihampaan. En sentään Tuiverrustähteä. Kyllä tuo varjoklaanin vanha äällikkö ajan myötä kuolisi. Jos ei muuten niin ainakin vanhuuteen. Ravistelin päätäni korvat heiluen ja tassuttelin leirin laitamille omille ajatuksilleni tuhahtaen. Katselin hetken ajan leirin kissojen jokapäiväisiä touhuja. Joku otti tuoresaaliskasasta kohmeisen näköisen oravan jättäen lämpimän, vastapyydetyn hiiren jollekkin muulle. Kohteliasta, mutta tyhmää. Kyllästyin pian varjoklaanilaisten touhujen seuraamiseen. He eivät koskaan tehneet mitään erikoista, ei yhtään mitään mielenkiintoista. Olisipa Varjoklaani oikeasti sellainen klaani, minkälaisia olivat huhut siitä muiden klaanien keskuudessa. Se vasta olisi mielenkiintoista. Tosin nämä huhut olivat negatiivisiä. Tämä Varjoklaani, josta minä haaveilin olisi enemmänkin positiivisella tavalla noiden huhujen kaltainen. Synkkä klaani, jossa kaikki kyräilivät juonia. Mikäs siinä. Annoin myrkyllistä vihreää valoa liekehtivän katseeni vaeltaa klaanin poikki kohti pentutarhaa. Sotureiden pesän vieressä piikkiherneiden alla jököttävä pentutarha näytti juuri tällä hetkellä hyvin yksinäiseltä. Tuolla asui Taistolaulu. Sydämeni kierähti jonkinlaisessa hyppyrissä yrittäen ponnistaa kurkkuani pitkin ylös. Tuo oli kuitenkin vain hetkellinen tunne, jonka jälkeen sydämeni ikuinen jääkerros palutui takaisin paikalleen. Olin ajatellut Taistolaulusta mahdollista pentujeni emoa. Tuota kuningatarta ei ainakaan estäisi kammo pentutarhassa asumista kohtaan. Oli miten oli, jos tahdoin edistyä asiassani, minun oli ruvettava toimimaan. Ja nyt oli juuri sopiva tilaisuus luoda jonkinlaista suhdetta Taistolauluun. Nousin varovasti ylös taakseni vilkaisten. Kukaan ei näyttänyt kaipaavan minua juuri sillä hetkellä, joten minulla oli hyvin aikaa. Jos joku kenties kaipaisi, hän saisi odottaa. Tassuttelin pentutarhaa kohti jokaisella askeleella Taistolaulun tapaamista epäröiden. Pian olin jo pentutarhan suulla. Henkäisin syvään ja otin askeleen hämärään. Olin päättänyt viimeisen päätökseni. Tunkeuduin sisään piikkiherneiden raapaistessa turkkiani. Oviaukko oli hieman liian pieni minun kaltaiselleni isokokoiselle kollille.
"Kuka siellä?" pienehkön pesän periltä kuului vaimea ääni. Tummanruskea kuningatar kääntyi hitaasti minua koht.
"Tiikeriviima", lausahdin mukavan kuuloista tavoitellen ja astuin pois valon tieltä. Taistolaulu nousi istumaan kirkkaan vihreitä silmiään ystävällisesti räpäyttäen. Tämä naaras oli jopa hieman viehättävä. Minun ei tarvinnut ponnistella ollenkaan saadakseni hengitykseni sulavaksi ja äänen kohteliaan silkkiseksi.
"Mitä asiaa sinulla oli?" kuningatar kysyi hieman, melkein erottumattomasti muuta karvoitusta vaaleampaa rintaansa nuolaisten.
"En oikein tiedä. Tulin vain tervehtimään sinua. Täällä mahtaa olla yksinäistä nyt, kun pentuja ei ole", lausahdin asentoani paremmaksi muuttaen. Heilautin liekinvärisen, mustaraidallisen häntäni etutassujen eteen. Taistolaulu päästi suustaan pienen ja lyhyen kehräyksen. Hymyilin naaraalle, joka oli saanut ystävällisen puoleni esittelemisen tuntumaan jopa mukavalta.
"Se oli mukavasti ajateltu", naaras maukui sointuvalla äänellään. Kirkkaanvihreät, hiirenkorvan ensimmäisten ruohonkorsien väriä muistuttavat silmät katselivat minua kiinteästi, hieman arvioivasti. Itse en antanut epäilyjen astua tielleni minun ja Taisolaulun välille. Jos tahtoisin pentuja, vahvistusta Varjoklaanin riveihin, en voisi olla hirveän valikoiva naaraiden suhteen. Minulle riitti se, että naaras tahtoi pentuja kanssani. Siihen tarvittiin joko naaras, jolla olisi samanlaiset ajatukset Varjoklaanin vahvistamisesta, tai sitten taustatyötä. Ensimmäistä vaihtoehtoa Varjoklaanista ei tainnut löytyä, joten oli tyydyttävä toiseen vaihtoehtoon, taustatyöhön. Olin kiltti jollekkin naaraalle, niin, että hän tunsi olonsa erikoiseksi. Ja tahtoi olla kanssani kumppani. Annoin naaraan olettaa, että tahdoin samaa ja sitten saisimme pennut. Pentujen tullessa oppilaiksi voisin jättää Taistolaulun tai sen naaraan, johon lopulta päätyisin. Taistolaulu tuntui järkevältä vaihtoehdolta.
"Mitäs sinulle kuuluu? Onko Tyrnitassun koulutus edistynyt?" kuningatar kysyi makuusijaltaan minut ajatuksistani havahduttaen.
"Minulle kuuluu hyvää, kiitos kysymästä. Tyrnitassu on edistynyt hyvin soturikoulutuksessaan. Hän on viisas kissa, erinomainen oppilas", kehuin tummanharmaata, valkomerkkistä naarasta. Kiitin esi-isiäni, ettei kukaan muu ollut kuulemassa hempeilyitäni. Ja jos tämä kuningatar kertoisi minusta jollekin toiselle, hän vetelisi pian viimeisiä hengenvetojaan. Ensin pentuni synnytettyään. Näin ikävästi, tai omasta mielestäni hyvin, olivat asiat. Palutin lempeän katseen silmiini tulisen välähtelyn sijaan.
"Entä itsellesi?" kysyin nousten seisomaan. Astelin hieman epäröiden lähemmäs ruskeaa kunigatarta. Tassuttelin ensin hännänmitan, jonka jälkeen pienen hetken epäröinnin jälkeen toisen.
"Ei minulle mitään erikoista. Tyrnitassun nimityksen jälkeen täällä on tosiaan ollut hieman yksinäistä", Taistolaulu maukui hieman haikealta kuulostaen. Tämän kauniissa, mantelin muotoisissa silmissä näkyi pienen pieni huvittuneisuuden pilke naaraan huomatessa lähestymiseni. Tämä näytti suhtautuvan minuun hieman vanhemman kissan huolenpidolla nuorempaa kohtaan. Kuitenkin tämän olemuksesta paistoi kunnioitus minua kohtaan. Olinhan minä ollut soturi jo muutaman kuun ajan. Tämän lisäksi olin kouluttamassa oppilasta, mikä näytti Tuiverrustähden luottamuksen minuun. Mestariksi ei nimitetty ihan ketä hyvänsä.
"Metsästyspartion johdossa toimii Siipihenki. Valitse mukaasi kenet tahdot", Lovihampaan pitkälle kuuluva voimakas ääni kaikui pakkasen viilentämässä ilmassa. Käännähdin nopesti pentutarhan suuaukkoa kohti. Minun olisi lähdettävä ollakseni valmis, jos minut määrättäisi mukaan. Harmi, olisin jatkanut tutustumistani Taistolauluun oikein mielelläni vielä pidempään. No, ensi kerralla sitten. Olin jo noussut seisomaan, kun päässäni välähti aivan hetken mielijohteesta ilmaantunut idea. Se oli aivan kristallinkirkas, vain toteuttamista vaille. Käänsin vihreät silmäni Taistolauluun, joka istui pää aavistuksen kallellaan makuusijallansa.
"Miten olisi kävelyretki huomenna?" kysyin sanojeni painotuksiin huolellisesti keskittyen. Taistolulu punnitsi sanoja hetken ennen kuin nyökkäsi hitaasti kirkkaita silmiään mietteliäästi siristäen.
"Aurinkohuippuna", tummanturkea, siro kuningatar maukaisi. Nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi ja tassuttelin ulos kirkkaan valon häikäistessä silmiäni vielä enemmän kuin normaalisti auringon hangesta peilautuessa.

//Jei yritin kirjottaa tuhat sanaa mut arvatkaa onnistuko? Melko creepyä mut tasan 1000... x3

Vastaus:

En arvioi omia tarinoitani reiluuden nimissä.

25kp:ta!

~Tuuli Notes

Nimi: Tuuli Notes | Tiikeriviima | Varjoklaani

05.12.2018 14:50
"Voisimme harjoitella taistelua ihan yleisesti. Jos me olisimme viiltoklaanilaisia ja hyökkäisimme heidän kimppuunsa. Puolustamista", mau'uin katse tiiviisti kahdessa oppilaassa. Silmäkulmastani näin mustan ja valkoisen kirjavan Taivastassun mestarin, Sammalnenän, nyökkäävän. Hän siristi meripihkan sävyisiä silmiään pohdiskelevan näköisenä. Sammalnenä astui askeleen eteen päin katsellen Taivastassua ja omaa oppilastani, Tyrnitassua vuoron perään.
"Valmiiksi. Muistakaa yhteistyö." Aivan kuin iskusta molemmat oppilaat pudottautuivat taistelukyyryyn. Panin merkille, että Tyrnitassu laittoi jalkansa hieman normaalia leveämmälle. Se oli hyvä asia ja kehuistin oppilastani siitä. Mutta vain, jos hän suorittaisi muun tehtävän mallikelpoisesti. En vaatinut taistelun voittamista tältä nuorelta oppilaalta. Ainoastaan hyvää taistelua. Asetuin kyyryyn ja annoin niskakarvojeni nousta pystyyn ylähuulen vetäytyessä pois hohtavan valkoisten hampaiden edestä. Vilkaisin itseäni vanhempaa kollia, joka näytti odotavan minua. Oli siis minun tehtäväni aloittaa hyökkäys. Iskin silmäni Tyrnitassuun, mutta tarkkailin sivusilmästäni Taivastassua. Hyökkäisin vanhemman oppilaan kimppuun. Naaras ei ollut mikään koko klaanin älykkäin kissa eikä osasisi valmistautua yllättävään hyökkäykseni suuntaan. Itse olin opettanut Tyrnitassun olemaan aina valmiina. Toivottavasti hän muistaisi sen varmasti, jokaisena elämänsä hetkenä. Taivastassu näytti helpottuneelta minun valitessani kohteeksi oman oppilaani. Jännitin lihakseni ja loikkasin sivulle, suoraan Taivastassun valkeaan lyhytkarvaiseen kylkeen. Karkeat karvat kutittelivat polkuanturoitani niiden tömähtäessä oppilaaseen. Sammalnenä loikkasi salamannopeasti takaani kohti Tyrnitassua oppilaan kevyesti kaataen. Tummanharmaa naaras, joka omasi valkoiset jalat ja hännänpään kuitenkin ryömi ylös ja loikkasi paljon kokoneempaa varjoklaanilaista päin urheasti. Saatoin olla tuon kissan taistelun vimmasta jopa ylpeä. Tyrnitassu kuitenkin törmäsi ajattelemattomuutensa takia mustan ja valkoisen sekavan soturin nopeasti kohotettuun etujalkaan kaataen Sammalnenän ja itsensä. Löin Taivastassua kuonon sivuun kynnet tassun sisällä. Naaras ähkäisi ja kierähti allani. Räpiköin hetken tasapainoa hakien, mutta ennen kuin olin valmiina, kylkeeni loikkasi minua Melko paljon pienempi oppilas. Kaaduin nurin ja kamppasin samalla Taivastassulta jalat alta niin, että tämä tupsahti kohmeiseen maahan kuono edellä. Taivastassu oli hyvä mutta melko ajattelematon ja voimaton vastustaja, joten voitin hänet helposti kokemuksen tuomalla voimalla ja erinomaisilla taistelutaidoillani. Olin ollut yhdessä rajakahakassakin kaiken harjoittelun lisäksi. Kynteni jättivät turpeiseen ja joistakin paikoin hiekkaiseen maahan naarmuja. Sammalnenä nyökkäsi minulle merkiksi ottaa oma oppilaani Tyrnitassu vastuulleni. Loikkasin salamannopeasti maassa makaavan naaraan päälle kirjavan Sammalnenän loikatessa ylös kömpineen Taivastassun eteen. Annoin Tyrnitassuntassun nousta ylös, mutta juuri kun naaras oli loikkaamassa kimppuun, hyppäsin sivuun ja sieltä sekunnin murto-osassa tämän harmaaseen, savunharmaata jotenkin muistuttavaan kylkeen. Sammalnenä ja Taivastassu taistelivat takajaloillaan vieressäni hurjasti sähisten. Kaksikko ei kuitenkaan tekisi toisilleen pahaa, vaikkei naarmuuntuminen niin huono asia olisikaan. Sittenpähän oppisi väistelemään taistelussa toisten kynsiä. Sammalnenä yritti taspainotella hännällään, mutta huonon tasapainonsa takia ei pysynyt hyvin pystyssä. Taivastassu näytti olevan voitolla, mutta tiesin tuolla soturilla olevan vielä joku temppu, jota hän ei ollut vielä käyttänyt. Eihän soturi olisi soturi jos hän ei yhtä oppilasta edes voittaisi. Loikkasin Tyrnitassun päälle voittoni osoittaen. Vilkaisin toista mestaria ja tämän oppilasta. Sammalnenällä näytti olevan tilanne hyvin hallussa. Taivastassu taisteli vastaan hätäisesti räpellellen, mutta tuon mestarin rautainen ote piti naarasta kauempana kirjavasta kollista. Välillä valkealla oppilaalla olisi ollut hyviä paikkoja hyökätä, mutta tämä ei osannut käyttää niitä. Vihreää tulta leiskuvat silmäni siirtyivät Tyrnitassuun liekkiään samalla hieman pienentäen.
"Nousehan ylös", nau'uin kissalle ja siirryin hieman kauemmas. Sammalnenäkin alkoi lopettelemaan taisteluaan oppilaansa kanssa.
"Molempien täytyy vielä harjoitella... mutta joukostra löytyi hyvinkin tehtyjä liikkeitä. Tyrnitassu, sinun taistelukyyrysi oli mallikas", selitin jäätävällä äänellä ja viimeisen lauseen aikana katseeni Tyrnitassuun siirtäen.
"Niin. Näytähän se taistelukyyrysi", Sammalnenä kehotti tummanharmaata naarasta vasemmalta puoleltani. Annoin ylähuuleni kohota hieman toisen kulmahampaan päältä. En pitänyt siitä, että muut kissat määräilivät Tyrnitassua ilman lupaani. Annoin kuitenkin asian olla, sillä kollin äänessä oli tyytyväinen sävy. Päädyin jopa näyttämään vastoin luonnettani ja tapojani ylpeyteni Tyrnitassusta, jonka taistelukyyry todellakin oli hieno. Sitä ei hevillä tultaisi horjuttamaan. Sammalnenä hymähti hyväksyvästi ja Tyrnitassu kierähti selän kautta ympäri seisaalleen. Hän oli taas valmiina ottamaan minun käskyjäni vastaan. Ei muiden.
"Katsoithan tarkasti?" Sammalnenä kysyi pehmeän ja silkkisen kuuloisella äänellään Taivastassulta. Olisin voinut kuunnella tuon soturin ääntä ikuisuuksiin, ellei hän olisi niin ärsyttävä. Ei, ärsyttävä oli väärä sana. Enemmänkin ällöttävän lempeä.
"Katsoin", Taivastassu naukui erittäin syvän sinisissä silmissä tarkkaavainen katse. Vaaleanharmaa raita väreili hennossa tuulessa tuon nyökätessä.
"Tee sitten samalla tavalla", Sammalnenä töksäytti. Arvelin, ettei kokeneen soturin ollut tarkoitus sanoa niin epäkohteliaalla tavalla käsky oppilaalleen, mutta minun korvaani tuo kuulosti ihan hyvältä tavalta, vaikkei oppille noin tarvinnutkaan puhua. Taivastassu kohotti kulmiaan samalla kyyryyn asettuessaan. Tämä pörhisti niskavillansa ja laski häntänsä maata vasten. Sammalnenä nyökkäsi hyväksyvän oloisena ja Taivastassu nousi ylös.Naaras ravisteli turkkiaan ja käänsi sitten siniset silmänsä mestarinsa keltaisiin silmiin.
"Ei taistelussa kerkeä miettiä tuollaisia pikkuaisoita", tämä murahti. Korvani heilahtivat ärsyyntyneesti. Tuo valkea oppilas ei ollut todellakaan tajunnut taistelun perusperiaatteita. Eikä sen puoleen harjoittelemisen tarkoitusta.
"Kun harjoittelet tuollaisia asioita, joita kutsuit pikkuasioiksi, ne piirtyvät mieleesi auringon valoakin selkeämpänä. Kun sitten olet taistelussa, sinun ei tarvitse miettiä niitä, vaan ne tulevat mielestäsi ja siirtyvät kehoosi", selitin tasapaksulla, jopa hieman välinpitämättömältä kuulostavalla äänellä. Taivastassu tuntui pyöräyttävän silmiään, mutten ollut siitä lainkaan varma. Ei naaraista koskaan voinut olla varma. Sisareni olisi voinut loukkaantua tuollaisesta. Jonakin hetkenä hän taas olisi vain tuhahtanut ja napauttanut minulle jotain pisteliästä. Naaraista ei todellakaan voinut tietää.
"Tiikeriviima on oikeassa." Tunsin pienoista ylpeyttä itsestäni vanhemman soturinkehaistessa minua. Ainakin otin sen kehuna. Ehkä se vain oli toteamus, mutta mistä sitä nyt sellaisia tiesi. Puhalsin ilmaa pois keuhkoistani terävien hampaideni lävitse samalla katseeni Tyrnitassuun siirtäen. Oppilas tuijotti minua kultaista väriä hohkavilla, kuitenkin keltaiseen lahkoon mukaan otettavilla silmillään tiukasti. Hän oli jo melkein valmis luonteeltaan. Vielä pientä hiomista tuon oppilaan luonteen muokkaus tarvitsi. Sisältä pilkisteli jo kiiltävä timantti, mutta liat täytyi puhdistaa, jotta jalokivi pääsisi hohtamaan. Voisin saada tuosta pennusta itselleni hyvän apulaisen. Ehkä jopa varapäällikön, ellei Naakkasiivestä sitten tulisi.
"Käy saalistamassa itsellesi jotain. Riistakasa taitaa olla melko tyhjä", naukaisin valkoisen ja harmaan sekaiselle naaraalle. Tämä nyökkäsi ja kääntyi kannoillaan lähtien verkkaisesti jolkottelemaan kohti suota, josta oppilas varmaan pyydystäisi itselleen sammakon tai vastaavan.
"Loppupäivä on vapaata!", huusin Tyrnitassun perään ja käännsin oranssin, tiikerin päätä muistuttavan pääni Sammalnenään ja tämän oppilaaseen. Nyökkäsin kunnioittavasti minua vanhemmalle soturille kiitokseksi seurasta ja käännyin leiriin päin häntääni heilauttaen.

//Laitan tään sanamäärän muistiin et on helpompi kattoo kp:t 962 sanaa ja teksti varmaa vilisee kirjotusvirheitä xD

Vastaus:

En arvioi omia tarinoitani reiluuden nimissä.

24kp:ta!

~Tuuli Notes

©2019 Tähtisade - suntuubi.com