Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Hahmonpoisto

Tarinat

Tänne siis kirjoitetaan kaikkien klaanien tarinat, alla ohjeita!

Ohjeita kirjoittamiseen

~ Merkkaa nimi-kohtaan oma nimesi, hahmosi nimi ja sen klaani. Esimerkiksi; Omppu, Kaislatassu, Myrskyklaani.
~ Tarinassa pitää olla yli 80 sanaa, jotta voit saada siitä pisteitä. Helpommalla pääset, kun tarkistat ennen tarinan lähettämistä sanamäärän täältä. Eli ei tarvitse alkaa itse laskemaan sanoja!
~ Kirjoita mielellään yksikön ensimmäisessä persoonassa(eli minä muodossa, kerrot tarinaa kissasi näkökulmasta. Esimerkiksi; Lähdin tassuttelemaan kohti oppilaiden pesää.)tai yksikön kolmannessa persoonassa(eli hän muodossa. Esimerkiksi; Hän lähti tassuttelemaan kohti oppilaiden pesää. Kaislatassu lähti tassuttelemaan kohti oppilaiden pesää).
~ Kirjoita tarinat imperfektissä. Esimerkiksi; Kävelin. Hän käveli.
~ Kirjoita vuorosanat eri riveille. Vuorosanat "-merkkejen väliin ja ajatukset taas *-merkkien väliin(ajatukset voi laittaa myös näin: Kaunis sää, ajattelin.). Älä laita ajatuksia eri riveille, vain ja ainoastaan vuorosanat. Alla esimerkki.

"Kaunis sää tänään", maukaisin hymyillen siskolleni.
"Niin on", siskoni vastasi ja väläytti hymyn, "mentäisiinkö kävelylle?"
"Totta kai!" hihkaisin.

~ Autohittaaminen(eli toisen hahmon tarinassa käyttäminen) on pienissä määrin sallittua. Saat kirjoittaa esimerkiksi kissasi jonkun toisen liittyneen hahmon seuraan ja kirjoittaa hieman vuorosanoja. Esimerkiksi jos kysyt kuulumisia toiselta hahmolta älä laita sitä toista hahmoa vastaamaan siihen omassa tarinassasi, vaan jätä jatkot sille hahmolle ja odota hänen vastaavan siihen kysymykseen. Et voi tietää mitä toisen hahmolle kuuluu. Toisen hahmoa ei saa tappaa tai vanhingoittaa mitenkään ilman hahmon kirjoittajan lupaa. Pienissä kahinoissa ja taisteluissa toki pienet naarmut ovat sallittuja. Jos et ymmärtänyt mene vaikka googlaamaan!
~ Saako hahmosi jatkuvasti riistaa kiinni, eikä koskaan palaa tyhjin tassuin leiriin? Tuo ei ole sallittua. Kukaan hahmo ei voi olla voittamaton taisteluissa, eikä voi saada jokaisella kerralla riistaa kiinni.
~ Huomioithan, että klaanit asuvat Tähtisateessa vielä vanhoilla reviireillä. Et saa kirjoittaa mitään uuteen reviiriin viittaavaa.

Jos et nyt yhtään tiedä miten kirjoittaa, niin kaiva äidinkielen kirja esille ja ala lukemaan! Sieltä ne vastaukset löytyy.
Vastaan jokaiseen tarinaan, annan kokemuspisteet ja kerron, jos seuraavaksi kerraksi olisi jotakin parannettavaa. En ole itsekään mikään maailman parhain, joka tietää yhdyssanoista ja vuorosanoista kaiken, vaan tavallinen yläasteelainen, joka on kuunnellut tunneilla.

Huom! Tarinat arvostellaan 8.8.2018 alkaen eri arviointyylillä kuin aikaisemmat tarinat!

Jos haluat jättää jatkot jollekin kissalle laita loppuun //-merkit ja hahmon nimi.

...niin huomasin oppilaiden seassa Kaislatassun ja kiiruhdin hänen luokseen.

//Kaisla?

Oleelliset asiat:

Vuodenaika: Lehtikato
Sää: Kylmä viima on metsässä jokapäiväistä ja muutamien senttejen paksuiseen lumikerrokseen yhdistettynä se luo hyvin kylmät olot. Öisin lämpötila pysyy miinuksen puolella, päivisin se vaihtelee viiden ja -10:n asteen välillä.
Riistatilanne: Riista on vähenemään päin. Talviunta nukkuvat elimet ovat jo käyneet nukkumaan. Jokainen saa kuitenkin syödäkseen. Pennut ja klaaninvanhimmat ruokitaan ensin.
Muuten saat kirjoittaa, vaikka, että on aurinkohuippu vaikka jollakin toisella liittyneellä tarinassa olisi vasta auringonnousu. Ajalla ei siis ole väliä! 

Sitten kirjoittamaan!

<  1  2  3  4  5  > [ Kirjoita ]

Nimi: Nagini × Hipsu × kotikisu

13.11.2018 21:33
Sade piiskasi ikkunoihin ja sai peltikaton rämisemään. Hipsu loikoili pehmeällä pedillään omien pystykulkijoidensa lähellä. Pentu ei pitänyt läheisyydestä niin paljoa, että kiehnäisi heidän jaloissaan, mutta ei halunnut päästää heitä silmistään. Ties mitä he saattaisivat keksiä, jos hän ei olisi vahtimassa. Onneksi Hipsu sentään oli niin viisas, että tajusi vahtia pystykulkijoitaan. Aivan pikkuisena pentuna, silloin kun hän oli asunut vielä emonsa ja sisarustensa kanssa, heidän pystykulkijansa olivat välillä kadonneet. Emo oli kyllä sanonut, että he tulisivat takaisin, mutta vaaleanharmaa naaras oli ollut epäileväinen. Ei sillä etteikö hän pärjäisi ilman pystykulkijoita! Hän vain halusi pitää perheen koossa. Hipsu oli uhonnut monesti sisarilleen, että kykenisi selviämään ihan yksin ulkona luonnossa. Harmikseen naaras ei ikinä ollut saanut todistaa sitä, sillä häntä ei ollut ikinä päästetty ulos.
Mutta sitten eräänä päivänä hänen ikiomat pystykulkijansa olivat tulleet hakemaan hänet. Ja täällä, omassa kodissaan, kissanpentu sai mennä ja tulla miten tahtoi. Se oli pennun villille ja seikkailunhaluiselle luonnolle unelmien täyttymys.
Hipsu köyristi selkänsä nautinnolliseen venytykseen ja kumartui siistimään rintakarvansa. Sitten se kallisti uteliaana päätään ja katsoi omia pystykulkijoitaan. Ne olivat piiloutuneet paksun, painavan ja lämpimän nahan alle niin, että ainoastaan päät olivat näkyvissä. Niiden pienet tihrusilmät olivat kiinni ja ne hengittivät raskaasti. Naaras tiesi, että ne nukkuivat ja uskalsi siksi astua pedistään pois. Kylmä lattia sai pennun pörhistämään karvojaan, mutta jo muutaman askeleen jälkeen tassut tottuivat lattian kylmyyteen ja karvat laskeutuivat alas. Naaras tassutti äänettömästi pystykulkijoiden nukkumapesästä ulos ja hiipi ruokakupilleen. Hipsun harmiksi kuppi oli tyhjä, eikä sinne ilmestynyt mitään, vaikka hän kuinka tuijotti. Lopulta pentu kyllästyi odottamiseen ja jatkoi matkaansa suurelle aukiolle, jossa hänen pystykulkijansa viettivät paljon aikaa. Useimmiten he istuivat suurella pedillä ja katselivat laatikkoa, jonka välkkyvät valot olivat ilmeisesti jotain viihdykettä. Hipsu ei ollut vielä keksinyt, mikä välkkyvässä laatikossa oli niin hauskaa. Siellä oli joskus toisia pystykulkijoita ja joskus jopa kissoja. Hipsu puolusti silloin aina omaa taloaan ja sähisi muille kissoille. Onneksi tuntemattomat kissat lähtivät aina pois, olihan pentu todella pelottava sähistessään karvat pystyssä muukalaisille.
Tällä kertaa Hipsu ei kuitenkaan loikannut pedille katselemaan laatikkoa, sillä se oli aina öisin musta. Hän ei myöskään hypännyt hyllylle, joka oli seinää vasten lähellä laatikkoa. Hän jatkoi matkaansa eteenpäin, kunnes saapui pedin vieressä olevalle ovelle. Se oli iso ovi, jota pieni kissa ei mitenkään voinut saada auki. Pystykulkijat olivat kuitenkin asentaneet siihen luukun, josta pääsi läpi. Hipsu tassutti luukun luo ja työnsi päänsä varovasti ulos. Raikkaat sateen tuoksut kutittivat pienen pennun nenää ja hän aivasti, kun sadepisara lennähti hänen kuonolleen. Se ei kuitenkaan saanut häntä kääntymään, vaan päinvastoin. Pentu kömpi luukusta ulos ja jäi seisomaan puiselle lattialle käpälät täristen inkostuksesta. Hän pörhisti karvansa suojaksi sateelta ja kylmyydeltä, ja lähti sitten hiipimään varovasti seinänviertä eteenpäin. Sateen tuomat raikkaat hajut nipistelivät Hipsun nenää, kun hän kipitti eteenpäin aina puisen lattian reunalle asti. Sitten hän pysähtyi ja jäi tuijottamaan ketunmitan päähän muodostunutta vesilammikkoa. Pisarat roiskuivat siihen taivaalta ja kasvattivat lätäkköä entisestään. Sade alkoi kuitenkin jo pikku hiljaa laantua. Hipsu vilkaisi innoissaan taivaalle ja erotti kaistaleen tummaa yötaivasta pilvien raosta. Hän ei olisi malttanut odottaa enää yhtään silmänräpäystä, mutta toisaalta kastuminen ei vaikuttanut kovin mukavalta vaihtoehdolta. Niinpä pentu kärkkyi puisen lattian reunalla ja horjui, kun hän yritti hillitä itseään loikkaamasta maahan. Ikuisuudelta tuntuneen odottelun jälkeen taivas kuitenkin selkesi sen verran, että sade lakkasi. Ainoastaan viereisen metsän puiden alla satoi, kun oksista tippui vesipisaroita tuulen mukana maahan.
Hipsu loikkasi märälle nurmelle ja vingahti yllätyksestä, kun hänen käpälänsä kastuivat. Toki pentu oli osannut odottaa sitä, mutta se tuli täysin yllätyksenä, että hänen jalkansa kastuivat puoliväliin asti - heinänkorsista nimittäin takertui pisaroita hänen hentoon pennunturkkiinsa. Naaras loikkasi kuitenkin muutamalla nopealla askeleella etupihalle ja siitä ukkospolulle, jossa ei järin heiniä tai ruohoa kasvanut. Sitten hän lähti tassuttamaan ukkospolun reunaa pitkin eteenpäin, välittämättä sateen jäljiltä tahmenneesta pinnasta. Hän kiinnitti huomionsa ainoastaan omaan innostukseensa ja siihen mahtavaan tunteeseen, ettei häntä voinut kahlita minnekään. Hipsu teki oman elämänsä päätökset itse ja kulki minne huvitti. Kukaan ei voinut määräillä häntä!
Vaikka Hipsu olikin itse todella varma siitä minne kulki ja mitä teki, hänen ulkonäöstään olisi voinut luulla toista. Hipsun turkki oli vielä pehmeää pennunkarvaa, ja muutenkin hän oli pienikokoinen ja hento. Naaras kuitenkin liikkui jo kokeneen oloisesti ukkospolulla. Hän seurasi mutkittelevaa mustaa polkua talojen välistä eteenpäin ja otti välillä jopa muutaman juoksuaskeleen. Naaras piti pienen päänsä ylhäällä ja haisteli tarkkaavaisesti ilmaa. Yö oli kuitenkin rauhallinen, eikä pentu törmännyt pystykulkijoihin, koiriin tai toisiin kissoihin. Viimeinen harmitti häntä, sillä Hipsu tiesi, että lähistöllä asui muutama kissa, joista voisi olla hänelle seuraa. Mutta kuinka ollakaan, melkein heti ajateltuaan muita kissoja, naaras nappasi ilmasta hennon hajujäljen ja tunsi häntänsä nousevan pystyyn innostuksesta. Tästä oli kulkenut toinen kissa, ja kaiken lisäksi ihan vasta!
Hipsu raotti suutaan ja lähti loikkimaan hennon hajujäljen perässä eteenpäin. Hänen onnekseen kissa ei ollut kääntynyt minnekään, missä hän ei ollut ikinä käynyt. Naaras kiisi ukkospolkua pitkin eteenpäin, kunnes hajujälki loppui aivan yllättäen. Pentu pysähtyi hämmentyneenä ja räpytteli yön pimeydessä silmiään. Oliko hän mennyt kissan ohi? Hipsu oli juuri aikeissa kääntyä takaisin ja lähteä etsimään hajujälkeä uudestaan, kun joku sanoi:
“Jaahas, kukas sinä olet?” Ääni kuului Hipsun yläpuolelta. Pentu hätkähti ja tunsi kynsiensä työntyvän esiin, kun hän kääntyi salamannopeasti katsomaan kohti puhujaa. Pieni paniikki nipisti Hipsun rintaa ja hän valmistautui jo juoksemaan pakoon. Nähdessään puhujan olleen aidalla istuva kissa, Hipsun paniikki laantui ja hän puhalsi ilmaa keuhkoistaan.
“Minä olen Hipsu”, naaras naukaisi jopa hieman uhmakkaasti, kun oli toipunut säikähdyksestä. Sitten hän huiskaisi hännällään ilmaa.
“Kuka sinä olet?” Kissalla oli musta turkki, joka sulautui lähes täydellisesti öiseen maastoon. Valkoinen vatsa, rinta ja kuono kuitenkin paljastivat hänet yhdessä jäänsinisten silmien kanssa. Hipsu pani myös merkille, että kollin korvat olivat kääntyneet taaksepäin hassun näköisesti. Hänen turkkinsa oli myös paljon ilmavampaa ja paljon pidempää kuin Hipsun.
“Camri”, hän esittäytyi lyhyesti. Sitten kolli kyyristyi aidalla matalaksi ja loikkasi alas. Hipsu perääntyi muutaman askeleen ja luimisti korviaan. “Olen kunnon rotukissa.” Hipsu hämmentyi hetkeksi ja kurtisti kulmiaan. Mikä ihmeen rotukissa?
“Mitä rotukissa tarkoittaa?” hän kysyi. Camri pyöräytti silmiään.
“Etkö sinä tiedä?” Hipsu tunsi ärtymyksen nousevan kurkkuunsa, mutta nielaisi sen pois. Ihan suotta hän alkaisi ärhennellä juttukaverilleen, sillä tätähän hän oli toivonutkin. Lisäksi hän tiedosti oman ikänsä ja kokonsa tuomat heikkoudet eikä halunnut joutua vaikeuksiin.
“Luuletko, että olisin kysynyt jos tietäisin?” Hipsu naukaisi hieman sarkastisesti. Sitten oli hänen vuoro pyöräyttää silmiään. “Ehkä sinä et tiedä mitä rotukissa tarkoittaa.” Se sai Camrin paljastamaan hampaansa. Hipsu perääntyi vaistomaisesti askeleen ja pörhisti karvansa. Hän tunsi sykkeensä kiihtyvän.
“Totta kai minä tiedän!” Camri ulvaisi. “Rotukissa tarkoittaa kissaa, joka on vain ja ainoastaan yhtä rotua, eli täysin puhdasverinen. Minä olen American Curl.” Viimeinen lause oli ylpeyttä täynnä. Hipsu ei kuitenkaan ymmärtänyt, mitä hienoa oli olla puhdasverinen rotukissa. Tuskin kenenkään ei-rotukissan veri oli likaista?
“Minkä rotuinen sinä olet?” Camri kysyi. Hipsu kurtisti kulmiaan ja yritti miettiä, oliko emo ikinä sanonut jotain hänen rodustaan.
“En tiedä”, Hipsu naukaisi varovasti ja mietti edelleen, oliko häneltä mennyt korvien ohi tieto omasta rodustaan.
“Monetkaan kissat eivät tiedä omaa rotuaan”, kolli naukaisi selvästi ylpeänä siitä, että hän tiesi oman rotunsa. Se alkoi ärsyttää pentua. Ei Camri ollut mitenkään parempi kuin hän vain siksi, että hänellä oli kummalliset korvat ja yönmusta turkki. Hipsu naukaisi kylmän viileästi:
“No ei se minua haittaa.” Camri naurahti jälleen ja näpäytti Hipsun lapaa.
“Kyllä se sitten haittaa, kun et pääse oikeisiin näyttelyihin.” Hipsu ei tiennyt mitkä olivat oikeat näyttelyt, mutta ei viitsinyt kysyä niistä. Aiemman perusteella hän oletti, että saisi vain pilkallisia lausahduksia vastaukseksi Camrilta.
“Minua eivät kiinnosta mitkään oikeat näyttelyt”, hän naukaisi. Camrin silmät suurenivat ja hän tuhahti.
“No se on vain hyvä. Silloin minulla on suuremmat mahdollisuudet voittaa.” Hipsu ei ymmärtänyt, miten näyttelyissä saattoi voittaa. Hän älysi kuitenkin pitää suunsa kiinni. Sen sijaan naaras istahti kostealle ukkospolulle ja kysyi:
“Millaisia sinun pystykulkijasi ovat?” Camri näytti menevän hetkellisesti hämilleen, mutta sitten ymmärrys sai hänen suupielensä nousemaan hymyyn.
“Ahaa, et ole täkäläisiä. Onko sinut kenties poimittu jostain kaukaa kadun varresta?” Camri kysyi. Hipsu kurtisti kulmiaan. Mistä kolli oli saanut päähänsä, että hän ei ollut kotoisin täältä?
“Mitä sinä tarkoitat?”
“Tarkoitan sitä, että sinä et ole syntynyt täällä. Sen kuulee puheestasi”, Camri selitti. “Me emme puhu pystykulkijoista vaan kaksijaloista. Pystykulkijoista puhuvat yleensä laitakaupungin kissat.” Hipsu nyökkäsi hitusen kummastuneena. Kaksijalka kuulosti todella oudolta sanalta, eikä se sopinut Hipsun suuhun ollenkaan.
“Mutta kerropas, Hipsu, mitä sinä teet täällä näin myöhään? Eikö sinun ole vaarallista liikkua täällä?” Camrin ääni oli hivenen ivallinen. Hipsu tunsi neulanterävien kynsiensä työntyvän esiin ja painautuvan kipeästi vasten kovaa ukkospolkua. Miksi Camri halusi ärsyttää naarasta muistuttamalla häntä iästään?
“Halusin tulla käymään ulkona”, Hipsu vastasi. Sitten hän päätti kysyä samaa Camrilta - tosin vähemmän ivallisesti. “Mitä sinä teet täällä?”
“Tahdoin tuntea raikkaan ilman turkillani, sillä olin eilen näyttelyissä enkä ole saanut käydä ulkona”, Camri naukui. “Toisaalta oli se sen arvoista.” Hipsu räpäytti silmiään. Miksi Camri jauhoi koko ajan näyttelyistä? Hän ei edes viitsinyt selittää pennulle mitä näyttelyt tarkoittivat. Toisaalta Hipsu ei ollut kysynyt. Hän kuitenkin päätti antaa olla. Jos Camri puhui vain näyttelyistä, tuskin hänen kannattaisi jatkaa juttelua enää. Lisäksi Hipsun leuat avautuivat haukotukseen, ja äkillinen väsymys valtasi pennun kehon.
“Minun täytyy mennä”, hän naukaisi nopeasti. Camri kohotti yllättyneenä kulmiaan.
“Nyt jo?”
“Nyt jo.” Hipsun äänestä kuulsi kärsimättömyys, mutta myös väsymys. Yllättävää kyllä Camrin katse pehmeni hieman, ja kolli näpäytti hännällään Hipsun lapaa.
“No, jutellaan sitten joskus toiste. Näkemiin!” Camri naukaisi. Hipsu nyökkäsi ja huikkasi heiheit kollille, ennen kuin kääntyi ympäri ja lähti tassuttamaan kotia kohti. Väsymys painoi tassuissa ja jokainen askel oli raskas. Naaras yritti kuitenkin pitää vauhtinsa reippaana, jotta pääsisi pian kotiin omalle pedilleen. Matka tuntui kestävän ikuisuuden, mutta pian Hipsu erotti tutun kotitalonsa punaiset tiilet edessäpäin. Hän kohotti päätään ja pakotti itsensä juoksemaan vielä ne viimeiset ketunmitat talolle. Sitten naaras hipsi kosteaa nurmikkoa pitkin takapihalle ja loikkasi puisen lattian päälle. Ovessa oleva luukku heilahti, kun Hipsu kömpi sisään. Naaraan tassutellessa pedilleen, lattiaan jäi tassunmuotoiset vesiläntit. Vettä ei kuitenkaan tullut pedille asti, sillä Hipsu tajusi ravistella turkkinsa ja jokaisen tassunsa, ennen kuin hyppäsi pehmeälle vuoteelle. Pentu käpertyi kerälle ja nukahti heti, kun oli saanut silmänsä kiinni.

Vastaus:

Ihan ensimmäisenä huomioni kiinnittyi tarinasi pituuteen -mahtavaa luokkaa! (Jaksaispa itekki...) Hipsu on todella kiinnostava hahmo, jolla kirjoitit todella hyvin! Tuolla kotikisulla on todellakin mahtavat mielipiteet ihmisistä! Kuvilit Hipsua hahmona todella hyvin ja mieleni teki heti tietää vielä lisää. Kuvailit koko tarinan ajan todella hienosti, eikä lukuinto hiipunut välillä tarinan pituudesta huolimatta. Oli mielenkiintoista, että Hipsu lähti pois kaksijalkojen pesästä ja tapasi vielä toisen kissan. Olit kirjoittanut todella hienosti noiden kahden vuoropuhelusta ja Hipsun ajatuksista.

Kirjoitusvirheitä oli vain kaksi (sikäli kun niitä löysin) ja nekin olivat vain pieniä huolimattomuusvirheitä. Toisessa olit kirjoittanut kaksi sanaa yhteen ja toinen oli ol -> oli.

Saat tästä mahtavasta tarinasta jopa 40 kp:ta!

~Tuuli Notes

Nimi: Inka r ✘ Ruusutassu ✘ Jokiklaani

11.11.2018 00:50
”Hei varo vähän!”
Ruusutassu korjasi asentonsa, ja väräytti viiksiään, samalla kun mittaili hieman pienempää kollia edessään. Pennun punertavaa turkkia koristivat valkeat merkit, ja nyt tuon keltavihreät, hankalasti tulkattavat silmät tutkailivat maata ennen kuin tuo sujahti ulos klaanivanhimpienpesästä. Naarasoppilas pudisti päätään tapahtuneelle, mutta käveli sitten sisemmälle nähdäkseen kaksi vanhuuden kärvistämää kissaa. Toinen oli paikalleen mukavasti käpertynyt Kaikukukka – valkoinen, sinisilmäinen naaras jonka karheaa turkkia täplittivät suuret, siniharmaat laikut. Entisen soturin tummat viikset värisivät kun tuo odotti oppilaan kertovan asiansa.
”Hei”, Ruusutassu tervehti.
”Haluaisitteko jotain riistaa?”
Toinen arvostettu, viisautta kerännyt kissa tilassa oli nurkassa istuskeleva kolli, jonka selkä oli venynyt pahalle notkolle iän myötä. Mustavalkea, entinen parantaja kohotti samean, keltaisen katseensa tulijaan, ja nyökkäsi vastaukseksi tuon kysymykselle.
”Tuon isoimman kalan minkä löydän”, naaras vakuutti kaksikolle, ja kääntyi kohti uloskäyntiä. Kaikukukka hymähti hyväksyvästi, ja Yrttisilmä murahti hyvillään. Ruusutassu piti klaanivanhimpien leppoisuudesta ja ymmärtäväisyydestä, sekä siitä etteivät nuo yleensä piitanneet oppilaan ilmeettömyydestä, ainakaan silloin kun olivat hyvällä tuulella. Naaras antoi viileän tuulen puhaltaa lävitseen vaikka se kylmäsi ja suorastaan viilsi jokiklaanilaisen ohuen karvakerroksen. Aukiolla kaikki oli ennallaan: aurinko oli kadonnut vaaleanharmaiden pilvien alle, ja jokainen saattoi aistia niitten raskauden. Haaleat kaislat menettivät vihreyttään hiljaa ja huojuivat edes takaisin kun silloin tällöin joku lähti pujottelemaan niiden välistä. Hoitaakseen asiansa nopeasti Ruusutassu puristi hampaansa kiinni säteissä säihkyvään, hopeiseen taimeneen, ja nosti päänsä päättäväisesti vaikka riistan paino yritti pakottaa naaran harmaata päätä kohti maata. Jokiklaanilainen asteli takaisin klaanivanhimpien luo tasapainnoillen pesän suulta aina sen siimekseen asti. Oppilas laski kalan alas kaksikon eteen kunnioittavasti.
”Kiitos paljon”, Kaikukukka naukui pehmeästi, ja räpytteli sameita silmiään. Yrttisilmä murahti jälleen. Ruusutassu nyökkäsi, ja hymyillen käänsi selkänsä, kääntyen kohti uloskäyntiä.

Ruusutassu puristi kyntensä kiinni käpristyneisiin, punertaviin lehtiin ja tunsi niiden raksuvan pehmeitä polkuanturoitaan vasten. Koko alaston pajukko heilui hyytävän viiman voimasta, joka tuntui kaivautuvan sysiin ja ytimiin asti. Lempeä humina kaikui kaikkien korvissa, ja vaaleanharmaa taivas tuntui liian kirkkaalta katsoa – niinpä haaleita silmiään räpytellen naaras tarkensi tiukan tuijotuksensa kohti kylki edellä edessä kyyristelevää kollia. Tuon tärkeimmät klaanikissan lihakset olivat jännittyneet valmiusasentoihinsa, ja tummat viikset värisivät voimakkaasti ja innostuneesti. Oppilaan kulmikkaat kasvot olivat kallistuneet haastavasti ja tuon tummanharmaat korvat kuuntelivat kärsimättömänä käskyä tai elettä toiselta joka antaisi luvan tehdä jotain. Harmaa kolli liu’utti nopeasti kirkasta katsettaan sisarensa tutulla turkilla, ja syöksyi viimein eteenpäin. Ruusutassu henkäisi vielä kerran, ja kaiveli edelliset taisteluharjoitukset mielensä pohjilta. Hengitys vapautui valkeana höyrynä, joka lähti kohoamaan kohti taivasta.
Juuri kun Nopsatassun valkeat, vahvat etukäpälät olivat tyrkkäämässä Ruusutassun rintaa, naaras väisti nopeasti sivulle, ja uudestaan niin että pukkasi voimakkaasti veljensä maahan. Poljetulla aukiolla pajukon sydämessä tömähti. Kollioppilas pongahti ylös päättäväisesti, ja nousi takajaloilleen antaakseen vastustajalleen voimakkaan läimäisyn. Ruusutassu värähti, ja syöksyi taas sivulle kohteenaan pääsy veljensä selän luo. Nopsatassu laskeutui kevyesti tassuilleen, ja nopeasti nappasi kiinni harmaasta, juovikkaasta hännästä, ja veti, samalla kun puristi hampaansa tiukasti yhteen. Naaras luimisti korviaan, ja yritti pidättää ulvaisua, turhaan. Kimeä, suoranainen kauhunhuuto sai jokiklaanilaisen irrottamaan otteensa klaanitoveristaan välittömästi. Kauempaa tarkkaillut Kauhukuono jolkotti kaksikon luo ällistyneenä.
”Nopsatassu!” kokenut mestari huudahti äänessän epäuskoisuus ja jyrkkyys. Kolli pudisti päätään, ja piilotti pahoittelevan virneensä. Ruusutassu lösähti nolona huudostaan istumaan, ja laski varovasti häntänsä viereensä. Siinä oli kohta, josta ohut karva painunut niin että hampaanjäljet saattoi hahmottaa – naaras tunsi jyskyttävän kivun luissaan asti.
”Katala temppu, Nopsatassu”, tuo mutisi muristen. Ennen kuin harmaa kolli kerkesi puolustaa tekoaan, Kauhukuono ilmoitti terävästi:
”Niin, eikä myöskään sallittu.”
”Miksi ei? Ruusutassu olisi kuitenkin keksinyt jotain pahempaa”, dramatisoiden Nopsatassu puuskahti, ja siirteli tassujaan. Silmät viiruina Ruusutassu tuijotti veljeään. Kauhukuono heilautti korviaan, ja räpytteli pyöreitä silmiään hieman.
”Ihan miten vain, mutta harjoituksissa on sallittua käyttää vain helliä puraisuja, eikä kynsiä lainkaan, kuten tiedätte”, soturi huokaisi, painottaen viimeisiä sanojaan. Ruusutassu pyöräytti silmiään, ja vilkaisi lehtimattoa kynsivää Nopsatassua.
”No, tämä taitaa riittää tällä kertaa”, Kauhukuono lisäsi pikaisesti kun huomasi oppilaansa vaivautuneen. Tuo käännähti nopeasti, ja lähti pujottelemaan pajujen välistä kohti leiriä. Ruusutassu pongahti ylös.
”Myönnä, että se olisi ollut oikeastaan ihan hieno liike, jos se häntä ei olisi ollut sinun”, Nopsatassu tivasi, ja lähti tallustamaan valkean naaraan perään. Ruusutassu naurahti heleästi.
”Tee tuo sitten kun joudumme oikeaan taisteluun”, naaras pyysi, ja tiukensi tahtia nostamalla kävelynsä hölkkään.
”Heti, kun saan mahdollisuuden”, kolli lupasi, ja ravasi nyt myös. Tuo vilkaisi taakseen viekkaasti, ja huudahti sitten:
”Viimeinen leirissä ei osaa uida!”
Ruusutassu sihahti kollin vilahtaessa ohi. Tassut rummuttaen rytmikkäästi tuo pinkaisi veljensä perään. Naaras antoi vastatuulen tupruttaa turkkiaan ja liikkeen vetää häntäänsä ilmaan – tuo tuskin enää muisti kipua, joka haalentui muistoksi. Oppilas vilkaisi taakseen, ja lausui mielessään hyvästit harjoitteluaukiolle, jonne jäivät vain korviin kantautuva humina, multainen tuoksu ja siellä olleiden kissojen hajujäljet.

//Ekan osan kirjoitin päiviä sitten pienessä kirjoittajan blockissa, mutta tästä taisteluharjoituksesta kertomisesta pidin :3

Vastaus:

Tarinasta kyllä huomasi, että kirjoittajan osalta se oli sujuvasti kirjoitettu! Pidän todella paljon näistä tarinoistasi ja siitä, miten aktiivisesti olet saanut kirjoitettua aina vain uusia tarinoita. En löytänyt mitään huolimattomuusvirheitä isompia virheitä tarinan joukosta. Se on hyvä juttu, että jo moni asia on sinulla kirjoittajana hallussa, vaikka jokaisella sitä opittavaa löytyy paljon! Kirjoitat vain niin ihanasti Ruusutassulla ja jotenkin pidän Ruusutassusta paljon. Odotan jo seuraavaa tarinaasi ja Ruusutassun uusia seikkailuja.

Saat 19kp:ta tästä tarinasta!

- Untuva

Nimi: Tiikeriviima, Varjoklaani, Tuuli Notes

10.11.2018 18:57
Kun heräsin aamulla, aamuaurinko valaisi tervehtivästi soturien pesää ja Naakkasiipi makasi viereisellä sammalpedillä tuhahdellen. Purin hampaani yhteen ja siristin vihreitä silmiäni etten olisi repäissyt pentuetoveriani kynnellä kuonoon. En todellakaan pitänyt tuhisemisesta, minusta pesässä täytyi olla hipihiljaista, jotta siellä olisi edes siedettävää. Oikeastaan juuri nyt tuhina ei tuntunut minusta edes niinkään hirveältä. Se jopa hieman rauhoitti mieltäni. Olin nähnyt karmeaa painajaista. Unessa joku valkoisen ja mustan kirjava naaras oli hyökännyt samanlaisten, kirjavien kissojen kanssa Varjoklaaniin ja riistänyt vaivattomasti Huuhkajatassun hengen. En oikeastaan edes tiennyt, miksi olin unessani välittänyt tuosta oppilaasta viiksikarvankaan vertaa. Olin yrittänyt pelastaa Huuhkajatassun, mutta naaraan kynnet olivat vain kulkeneet lävitseni kuin olisin ollut pelkkää ilmaa ja sivaltaneet sitten parantajaoppilaan kurkun auki. Kirjava paholainen oli vain nauranut murhanhimoisesti ja tuhonnut sitten yksitellen jokaisen varjoklaanilaisen, jättäen minut kuolevan Huuhkajatassun ruumiin ääreen, johon painajaiseni olikin loppunut. Pimeyden metsän kiitos, ettei uni ollut todellakaan totta eikä se koskaan tulisikaan todeksi.
"Minä häivyn täältä" kuiskasin murahtaen ja tökkäsin sisareni mustaa selkää tassullani. Pieneksi pettymyksekseni naaras ei hievahtanutkaan, vaan päästi vain suustaan heikon murahduksen ja jatkoi sitten uniaan. Olisin nauttinut sisareni turhasta herätyksestä, mutta jos hän ei herännyt, niin omapahan oli ongelmansa. Ei se minua haitannut.
Nousin vaivalloisesti seisomaan ja aloin sukimaan punaoranssia turkkiani rauhallisella tahdilla. Koko selkäni mustat raidat väreilivät, kun nuolin karvojani pitkin vedoin. Kun sain siistittyä turkkini, pujottelin nukkuvien soturien välistä aukiolle.

Leiriaukio oli aikaan verrattuna hieman tavallista runsaampi kissojen määrän suhteessa, muttei se minua suuremmin yllättänyt. Aamupartio oli valmistautumassa lähtöön leirin uloskäynnin edustalla, jota johtava entinen mestarini Siipihenki pörhisteli turhautuneena harmahtavan valkoista turkkiaan.
"Hyvää huomenta, Tiikeriviima."
Käännyin nopeasti ympäri kuultuani takaani lempeän äänen ja kun kohtasin takanani seisovan vaaleanharmaan naaraan kasvot, tunnistin tuon nopeasti Tuikemieleksi. En ollut juuri koskaan jutellut tuolle naaraalle, mutta tiesin hänen olevan Huuhkajatassun ja hänen sisarustensa emo ja edesmenneen Ruskohampaan kumppani. Ei minua edes kiinnostanut jutella tuon klaaninvanhinmman kanssa. Mutta jos hän halusi, niin mitäs minulla oli siihen sanomista. Klaaninvanhin oli melko höpsähtänyt, ja jos oikein muistin, hänellä oli joku ongelma Kotkaliidon kuolemasta johtuen.
"Hyvää huomenta sinullekin, Tuikemieli. Nukuitko hyvin?" kysyin kohteliasta esittäen ja siristin silmiäni vanhemmalle kissalle. Joskus oli hauskaa esittää mukamas ystävää. Enkä minäkään pystyisi olemaan epäystävällinen klaaninvanhimmille. He olivat eläneet hyvän soturin elämän klaanin hyväksi ja saivat nyt ansatun leponsa.
"Nukuin, kiitos kysymästä", Tuikemieli lausahti ja jatkoi matkaansa klaaninvanhinten pesää kohti. Hymähdin itsekseni ja tassuttelin kohti riistakasaa. Juuri nyt se oli melko onnettoman näköinen. Yksi sammakko näytti vielä syömäkelpoiselta, mutta hiiri ja orava olivat menneet jo melko huonon näköiseksi. Joku oppilas, siis Taivastassu, siirtäisi ne pois mestarinsa käskystä. Siirsin tassuni pois tuoresaaliskasaa kohti vivältä reitiltäni ja kiersin sen muutaman hännänmitan päästä. Minä en niinkään pitänyt sammakoista, eivätkä homehtuneet pikkueläimet oikein jaksaneet kiinnostaa minua. Vedin korvani ärsyyntyneeseen takakenoon ja jäin istuskelemaan leirin reunalle. Parantajan pesältä päin kuului muutama yskäisy. Aamupartio oli lähtenyt ja loput kissat suuntasivat vaihtamaan kieliä ja tekemään omia puuhiaan. Tuiverrustähti kömpi ulos pesästään ja istahti katselemaan klaaniaan. Vielä joskus minä asuisin päällikön pesässä, astelisin sieltä arvokkaasti ulos ja katselisin klaaniani ja käpälieni työtä ylpeänä. Voisin ehkä ilahduttaa jotain oppilasta tulemalla mukaan hänen opetustuokioonsa. Opettaisin jonkun mahtavan liikkeen ja hymyilisin lopulta, kun oppilas olisi oppinut liikkeen. Ihan vähän vain, mutta niin, että oppilas saisi siitä energiaa ja intoa opetella vielä ahkerammin klaanin hyväksi. Ja tietenkin myös omaksi hyväkseen. Siirsin mieleni pois ajatuksistani ja kovetin harhailevaksi ruvennutta katsettani. Olin tänään herkällä päällä. Naulitsin katseeni klaanin harmaan ja valkoisen kirjavaan päällikköön. Vanha kolli asteli rauhassa kohti Klaanikiveä. Viimeeksi, kun päällikkö oli ollut siellä, minusta ja Naakkasiivestä oli tullut sotureita. Mitäköhän asiaa Tuiverrustähdellä nyt oli? Harmaantunut päällikkö katseli klaaniaan hetken ennen kuin aukaisi teräviä, edelleen vitivalkoisia hampaita täynnä olevan kitansa.
"Saapukoon kaikki oman riistansa metsästämään kykenevät Klaanikivelle kokoukseen", Tuiverrustähti naukui viileään, tuuliseen, havupuiden ja suon tuoksua tuovaan ilmaan. Mutristin suutani ja pysyin paikallani sotureiden pesän edessä. Muu klaani virtasi paikalle hiljakseen. Pieni puheensorina virtasi ilmassa hukuttautuen jossain leirin ulkopuolella viiman ujellukseen. Ukkospolulla kukaan ei voinnut tietää, mitä Varjoklaanin leirissä tapahtui. Leirin sisällä taas puhe ja tapahtumat uppoutuivat pään sisälle niin, ettei niiltä voinut välttyä eikä paeta, vaikka olisikin tahtonut. Tuuli kuljetteli ääniä mukanaan, mutta toisaalta juuri tuuli hukutti äänet omaan ääneensä. Tuuli oli erittäin mielenkiintoinen asia ja välillä minusta tuntui siltä, että voisin perehtyä siihen tarkemmin. Mutta ei se sopisi minuun. Kaiken lisäksi joku voisi pitää sitä suosion osoituksena Tuuliklaanille, sille kaninkoloihin ryömivälle hiirulaisjoukkiolle. Suljin silmäni ja aukaisin ne uudelleen. Olin taas unohtunut omiin maailmoihini. Tuiverrustähti rykäisi ja klaani hiljeni kuin iskusta.
"Tyrnipentu, astuisitko eteen", Tuiverrustähti maukui. Tyrnipentu asteli kissojen välistä eteenpäin. Hyvin tumman harmaa, miltei musta suurikokoinen naaraspentu tärisi innostuksesta. Sitten hän seisahtuin henkäisi syvään ja otti kasvoilleen hieman itsekeskeistä ja kylmää muistuttavan ilmeen ja pysäytti häntänsä levottoman viuhtomisen. Valkoiseen värjäytyvät korvat värähtivät innostuneesti, mutta polviin asti valkoiset jalat pysyivät paikallaan kuin naulitut.
"Tyrnipentu on täyttänyt kuusi kuuta ja on hänen vuoronsa tulla oppilaaksi", Tuiverrustähti maukui rauhallisesti, kokemuksen tuomalla varmuudella. Kirjava päällikkö hymyili alhaalla, klaanin joukossa seisovalle pennulle, josta tulisi aivan pian oppilas.
"Tästä hetkestä aina siihen hetkeen saakka, kun ansaitset soturinimesi, tunnettakoon sinut Tyrnitassuna", päällikkö ilmoitti harmaan pennun uutta nimeä, Tyrnitassua, painottaen. Sitten Tuiverrustähti siristi hieman liekehtiviä silmiään ja antoi katseensa liukua Varjoklaanin sotureiden yli. Oikeasti harmaavalkoinen päällikkö oli jo valinnut mestarin valmiiksi, mutta antoi klaanin joka ikinen kerta odottaa hetken tässä vaiheessa. Käpäliäni kihelmöi pieni odotuksen poikanen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun minulla oli joitain mahdollisuuksia päästä nimitettävän oppilaan mestariksi. Lopetin innostuneisuuteni silkalla tahdonvoimalla. Jos olisin liian innostunut, pettyisin turhan paljon, jos en pääsisikään Tyrnitassun mestariksi. Ehkä Tuiverrustähti antaisi mestarina olon kunnian jollekkin kokeneelle soturille, joka ansaitsisi sen. Olisi toki sellainenkin mahdollisuus, että tuo melko vanha päällikkö antaisi uusien tuulien puhaltaa ja nimeäisi minut tai Naakkasiiven tummanharmaan, erittäin innokkaan Tyrnitassun mestariksi. Mielummin minut.
"Mestarisi olkoon Tiikeriviima", Tuiverrustähti maukui nyökäten minuun päin. Sydämeni hyppäsi pienen voltin sisälläni.
"Toivon, että hän opettaa sinulle kaiken jonka on Siipihengeltä oppinut. Vaikka Tiikeriviima onkin nuori, tiedän, että hän hoitaa tehtävänsä mainiosti", päällikkö maukui. Hymyilin hieman ja nousin vaivalloisesti ylös. Olin istunut liian kauan vasemman jalkani päällä ja nyt sitä kihelmöi ikävästi. Kävelin rauhassa Tyrnitassun, oman oppilaani, luo ja kumarruin mitäänsanomattomin ilmein koskettamaan mustaa nenää omallani. Tyrnitassu kurkotti kuonoaan korkealle ja nenämme osuivat yhteen. Tyrnitassun kuono oli hieman omaani viileämpi ja kostea.
"Tyrnitassu! Tyrnitassu! Tyrnitassu!" klaani hurrasi Varjoklaanin uuden oppilaan nimeä. Tyrnitassu hymyili hieman vaivautuneesti, mutta hyvin itseään koossa pitäen. Pienellä koulutuksella tästä naaraasta voisi kehkeytyä jopa erinomainen soturi, josta voisin saada jopa varapäällikön arvoisen.
"Tyrnitassu! Tyrnitassu!", Varjoklaanin monisuinen ääni huusi vielä muutaman kerran, ennen kuin jakautui onnittelemaan Tyrnitassua ja menemään sinne, minne kukin meni. Odotin itseäni hiljakseen puolelta toiselle keinutellen, kunnes Tyrnitassu kääntyi minua kohti ja kaikki onnittelevat olivat onnitelleet tummanharmaan, harmaan ja valkoisen väristä tuoretta oppilasta. Hymähdin katse jossain Varjoklaanin leirin ympärillä olevien mäntyjen takana. Sitten käänsin leimuavan vihreät silmäni Tyrnitassun kultaisen keltaisiin. Tuijotin häntä pienen hetken läpitunkevasti ennen kuin avasin suuni ja räpäytin silmiäni hyväksyvästi.
"Minä teen sinusta niin hyvän soturin Varjoklaanille kuin voin. Ja sinä tas lupaat olla minulle hyvä oppilas, totella käskyjäni sekä tehdä parhaasi itsesi kehittämiseksi. Näin on meille molemmille parasta ja Varjoklaani saa yhden hyvän soturin joukkoihinsa, jopa joukkojensa kärkeen", mau'uin tasapaksulla äänellä Tyrnitassua tiukasti katsoen. Tiesin oppilaan tarkasta katseesta, että hän tiesi, kuinka tärkeää tämä oli. Hänelle, minulle ja ihan ylipäätänsäkin. Vilkaisin ympärilleni. Kukaan ei ollut kuuloetäisyydellä. Ei klaanitovereiden kuunteleminen olisi oikeastaan edes haitannut.
"Lupaatko?" kysyin tiukasti ja suljin suuni heti. Hengitin raskaasti ja katsoin oppilastani sulkien pois kaiken uhkaavuuteni. Tyrnitassu ei ollut tehnyt minulle mitään pahaa, eikä oppilastaan kuulunut säikytellä.
"Lupaan", tummanharmaa naaras maukui ääni värähtämättä.

//Pfuuf xD

Vastaus:

En arvioi omia tarinoitani.

31kp:ta!
-Tuuli Notes

Nimi: Tuuli Notes, Tiikeritassu, Varjoklaani

21.10.2018 20:53
"Tiikeritassu, olet nyt virallisesti terve", Kehrälampi maukaisi. Sydämmeni pomppasi, heitti kuperkeikan ja yritti loikata pois sisältäni, katsomaan hyväntekijää, joka oli tuon uutisen kertonut.
Kiitos, Kehrälampi!" hihkaisin iloisena ja astelin häntä iloisesti nytkien parantajan luo. Vilkaisin nopeasti ympärilleni tarkistaakseni, oliko ketään näkemässä. Ei ketään. Huuhkajatassu oli keräämässä yrttejä ja kaikki potilaat vetelivät sikeitä. En tahtonut kenenkään näkevän sitä, mitä aioin tehdä. Tämä onnellisuuden puuska sai minut herkäksi. Ja pitihän minun kiittää kissaa, joka oli pelastanut henkeni. Astuin vielä yhden askeleen parantajaa lähemmäs ja kurotuin koskemaan tuon mustaa nenää. Värähdin hieman kostean ja omaa nenääni kylmemmän nenän osuessa minuun. Viimeksi olin koskenut tuolla tavalla emoani.
"Saat muuttaa takaisin oppilaiden pesään. Ja tietenkin palata oppilaan tehtäviisi", naaras maukui hymyillen vienosti. Kehrälampi oli ilmiselvästi iloinen. Ehkä siksi, että oli onnistunut parantamaan minut. Tai sitten siksi, että oli iloinen puolestani, mikä ei ollut koskaan onnistunuut minulta pentuaikoijeni jälkeen. Tai ihan vain siksi, että sai minut pois kuluttamasta kalliita yrttejään, jotka olivat suoraan sanottuna miltein lopussa. Lovihammas oli määrännyt kaikki oppilaat ja soturit Kehrälammen opetustuokioon siitä, minkälaisia mitkäkin yrtit ja muut olivat. Ideana oli, että kun kaikki tietäisivät, miltä yrtit näyttäisivät, he voisivat myös löytää niitä. Oli se muutaman tukon rohtoja tuonut klaanille. No, parempi sekin kuin ei mitään. Olin korviani myöten täynnä hunajaa, yrttejä ja niiden vähäisyyden valittelemista. Eikä minua todellakaan haitannut, että pääsin pois tästä sairasläävästä, joksi olin parantajan pesän nimennyt.
"No?" Kehrälammen terävä maukaisu havahdutti minut. Ravistelin päätäni ja nostin katseeni Varjoklaanin parantajaan.
"Ei mitään. Kiitos vielä kerran", nau'uin ja käännyin kannoillani kohti parantajan pesän suuaukkoa. Astelin ulos ja suuntasin tassujeni suunnan kohti oppilaiden pesää. Jos muistin oikein, makuualuseni olivat siellä edelleen.
"Tiikeritassu!" takaani huudettiin. Käännähdin ympäri ottaen kasvoilleni närkästyneen ilmeen, mikä oli melko vaikeaa. Olin sisimpääni myöten iloinen, mutta egoni kärsisi, jos näyttäisin riemuni.
"No?" mau'uin ennen kuin näinkään kysyjän. Kun silmäni löysivät kysyjän, kaduin närkästynyttä sävyäni. Minua kohti asteli vanhanpuoleinen, kuitenkin kunnioitusta herättävä kolli. Kukas muukaan kuin Tuiverrustähti, Varjoklaanin rakas harmaavalkoinen päällikkö. No, ei ihan koko klaanin. Esimerkiksi minä inhosin tuota kissaa, nykyään, maailman menosta enemmän ymmärtävänä, vieläkin ennemmän.
"Sinäkö olet terve?" klaanipäällikkö kysyi istahtaen muutaman ketunmitan päähän minusta. Hän kietaisi harmaan häntänsä sievästi tassujen ympärille.
"Niin", urahdin hieman kunnioitusta äänessäni.
"Sepäs mukavaa. Pyydän, ettet lähtisi vielä pois leiristä. Pitäisin mielelläni eräät menot", Tuiverrustähti maukui ja melkein näin, kuinka hän vinkkasi silmäänsä pois kääntyessään. Kolli loikki leirin toiselle puolelle ja hyppäsi kahdella kaarevalla loikalla Suurkiven päälle.
"Tulkoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen!" Tuiverrustähti kajautti kutsun ilmoille. Kissoja alkoi virrata aukiolle, jokaisesta pesästä kömpi joku ulos. Tuiverrustähti odotti kärsivällisenä, kunnes kaikki olivat koolla. Silloin päällikkö nousi ylös, katsoi klaaniaan ja aukaisi suunsa.
"Varjoklaani. Tänään kutsuin teidät koolle yhtä lempiseremoniaani varten. Naakkatassu ja Tiikeritassu, astuisitteko eteen", päällikkö lausui. Hymyilin ja astelin eteen klaanin tehdessä tilaa minulle ja toiselta puolelta tulevalle Naakkatassulle. Naakkatassu vaikutti siltä, että olisi voinut räjähtää innostuksesta ja jännityksestä minä hetkenä hyvänsä.
"Viheryskä on vaivannut klaaniamme viimeisten kuiden aikana. Tänään Tiikeritassu on kuitenkin tullut terveeksi, yhden kohdalla taistelu tuota sairautta vastaan on voitettu. Kiitos, Kehrälampi", Tuiverrustähti naukui. Kissat kääntyivät parantajaa kohti ja huusivat muutaman kerran hänen nimeään. Kehrälampi nyökkäsi vaatimattomasti ja Tuiverrustähti näki ilmeisesti parhaaksi jatkaa.
"He molemmat taistelivat urheasti Tuuliklaania vastaan muutama kuukausi sitten. Seremoniat olisi pidetty jo silloin, mutta harmiksemme Tiikeritassu oli sairastunut viheryskään. Siispä, Naakkatassu", Tuiverrustähti naukui ja rykäisi kurkkuaan selväksi.
"Minä, Tuiverrustähti, Varjoklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti oppiakseen jalot lakinne. On hänen aikansa tulla soturiksi. Naakkatassu, lupaatko elää soturilain mukaan ja suojella tätä klaania, jopa henkesi uhalla?" päällikkö lausui seremonian mukaan.
"Lupaan", Naakkatassu maukui pingoittuneella äänellä.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Tästä lähtien tunnettakoot sinut Naakkasiipenä! Tähtiklaani kunnioittaa saalistustaitojasi ja lempeyttäsi ja hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi", Tuiverrustähti naukui ja loikkasi alas kiveltään. Hän asteli Naakkatssun -anteeksi, Naakkasiiven- luo, kosketti tämän päätä ja hymyili. Naakkasiipi nuolaisi päällikkönsä lapaa ja astui taaksepäin Tuiverrustähden loikkiessa takaisin Suurkivelle. Pentuetoverini jäi seisomaan sijoileen pöllämistyneen ja onnelisen sekoitukselta vaikkuttava ilme kasvoillaan.
"Tiikeritassu. Minä, Tuiverrustähti, Varjoklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti oppiakseen jalot lakinne ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Tiikeritassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja suojella tätä klaania jopa henkesi uhalla?" Tuiverrustähti kysyi. Kaikki tuo tuli niin rutiininomaisesti ja varmasti, mutta silti ylpästi, etten kerennyt miettiä mitään.
"Lupaan", kajautin itsevarmasti. Se oli itsestäänselvyys. Olin vastannut tuohon kysymykseen lukemattomia kertoja. Tosin unissani.
"Siinä tapauksessa Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Tästä lähtien sinut tunnettakoon Tiikeriviimana!" Tuiverrustähti naukui uuden nimeni klaanin ilmoille. Syksyiseen ilmaan katoava nimi juuttui päähäni. Seoli mahtava nimi. Nimi, jota kantaisin ylpeänä, kunnes saisin sen perään -tähden.
"Tähtiklaani kunnioittaa intohimoasi sekä taistelutaitojasi ja hyväksyy sinut Varjklaanin täydeksi soturiksi", päällikö maukui. Hän loikkasi Suurkiveltä alas ja tassutteli luokseni. Harmaavalkoinen kolli kosketti päälakeani kuonollaan. Laskin pääni ja nuolaisin Tuiverrustähden lapaa jonkinlaisessa onnellisessa ja oudossa sumussa.
"Naakkasiipi! Tiikeriviima! Naakkasiipi! Tiikeriviima!" klaani huusi minun ja siskoni nimiä kohti hämärtyvää taivasta, johon lehtisade oli jättänyt terveisensä nipistelemään kuonoja ja tassuja ja pörröttämään turkkeja.

//Huuhkaja, jos haluut?

Vastaus:

En arvioi omia tarinoitani.

20kp:ta!
-Tuuli Notes

Nimi: Mielikuvituslapsi | Huurretassu | Tuuliklaani

18.10.2018 16:06
Lieskatassu kuunteli korvat hörössä mielenkiintoista tarinaa ja katseli, kun Sorapentu leikki Kaikukukan hännällä. Yrttisilmä kertoi, kuinka oli hoitanut parantajana hurjasti loukkaantuneita sotureita ja pelastanut muutaman hengen. Lieskatassu kunnioitti vanhuksen tekoja ja taitoja. Punainen pentu vilkaisi veljeään, joka näytti tylsistyneeltä.
"Kiitos tarinatuokiosta! Menen emon luokse, on nälkä", Sorapentu miukaisi ja lähtiessään vilkaisi Lieskapentua. Pieni kolli pudisti veljelleen päätä ja katseli, kun ruskea pentu juoksi ulos pesästä. Lieskapentu nousi ylös ja vilkaisi Yrttisilmää. Vanhus voivotteli kolkottavia niveliään.
"Toivottavasti ne hoituvat. Menen katsomaan, minne Sorapentu meni. Hei hei!" kolli naukaisi kuuluvasti.
"Hei hei sitten", Kaikukukka kehräsi lempeästi ja Yrttisilmä nyökkäsi kiitoksen ja heipan. Lieskapentu sulki silmänsä ja viipotti kohti suuaukkoa. Kohta ulkona! Silloin pentu törmäsi jonkun jalkoihin. Hän aukaisi silmänsä ja katsoi ylös. Harmaanvalkeankirjava - tai joku sinnepäin, Lieskapentu ei osannut sanoa kissan väriä - naarasoppilas tapitti häntä hämmästyneenä(?) meripihkasilmillään.
"Hei varo vähän!" kolli tuhahti, mutta katui sitten tiuskimistaan vanhemmalle kissalle. Vaikka tuo olikin vasta oppilas, oli hän Lieskapentua vanhempi.

// Ruusu?

Vastaus:

Ja hahmo oli kai Lieskapentu Jokiklaanista?

Itseäni sekoitti maininnat Lieskatassusta Lieskapennun sijaan, mutta toista kertaa lukiessani sain ideasta kiini. Pidin Lieskapennusta itsestään -olit kirjoittaanut hänestä ihanasti! Hän oli aivan suloinen, juuri ihana pentu. Olisit voinut kertoa tarinan kuuntelusta enemmän. Lyhyys toimi tässä melko hyvin, varsinkin, kun jätit jatkot Ruusutassulle.
Virheitä oli vain muutama. 'Hei varo vähän!' olisi voinut kirjoittaa joko niin, että hei olisi ollut oma lauseensa, tai niin, että sen jälkeen olisi ollut pilkku. Heippa on oikeastaan puhekieltä, joten tälläisessä yhteydessä sitä ei pitäisi käyttää muuten kuin halutessaan vuorosanoissa. Voisit jättää sulkeet pois ja selittää lopussa //-merkkien jälkeen sen, mitä sanotavaa olikaan.

Saat tästä tarinasta 4kp:ta!
-Tuuli Notes

Onnittelut, Lieskapentu on valmis oppilaaksi ja hänen mestarinaan toimii Piikkilehti! [Kun kissa on valmis oppilaaksi, ei sitä ole pakko nimittää heti. Kissa voi pysyä pentuna niin kauan kuin haluaa. Kun on nimittänyt kissan oppilaaksi, tulee ilmoittaa ilmoituksiin.]

(Myös Sorapentu on valmis oppilaaksi ja hänen mestarinaan toimii Jäkäläviiksi! [Voit nimittää sisaruksen oppilaaksi samaan aikaan oman kissasi kanssa.])

- Untuva

Nimi: Inka r ✘ Ruusutassu ✘ Jokiklaani

13.10.2018 15:10
Ruusutassu kyyristyi joen yläpuolelle varovasti, pitäen huolta siitä ettei tuon varjo piirtynyt juoksevan virtauksen tummaan pintaan. Naaras räpytteli haaleita silmiään kun veden liikehtivä pinta lumosi tuota hiljalleen. Oppilaan ajatukset olivat kuitenkin täysin keskittyneet etsimään liikettä pohjan vihertävien kivien joukosta. Pian, sivulta ui sulavasti särjen villitsevä siluetti. Ruusutassu jännitti eturaajansa, ja oli enemmän kuin valmis pohjaa pitkin säihkyvän hahmon lähestyessä tuon paikkaa. Pian jokiklaanilainen kouraisi jääkylmää vettä, joka roiskui ja sulatti huurteisen nurmen oppilaan käpälien ympärillä. Hopeinen, välkehtivä kala sätki ruohikolla, ja lopetti saatuaan kuolettavan tappopuraisun niskaan. Ruusutassu nosti päätään, ja katsoi silmät tuikkien oliko kukaan nähnyt, että tuo onnistui viimeinkin nappaamaan ensimmäisen kalansa.
”Oikein hyvä”, Sinisilmä kommentoi, katse edelleen vedessä. Naarasoppilas ei tiennyt, oliko mestari edes nähnyt tilannetta, mutta jotenkin tuo oli aistinut oppilaansa sisäisen riemun.
”Ruusutassu! Teit sen viimeinkin!” kauempana kalastava Nopsatassu kiljui niin että oppilaansa vieressä hymyilevän Kauhukuonon valkeat niskakarvat nousivat kohti taivasta, ja tuon ilme muuttui ärtyneeksi.
”Nopsatassu!” entinen erakko sihahti.
”Säikytit jokaisen kalan niin että osa niistä varmaan kasvatti jalat ja juoksi suoraan myrskyklaanilaisten hampaisiin!”
Huomautus sai Nopsatassun luimistamaan korviaan ja näyttämään vaaleanpunaista kieltään mestarilleen. Naaras oli aikeissa kurittaa toista, mutta kollioppilas pinkaisi suorinta tietä kohti sisartaan noin kymmenen ketunmitan päähän. Ruusutassu katsoi veljeään nauru silmissään, vakavuus naamallaan välttääkseen torut. Mutta Nopsatassu ymmärsi.
”Se on… Pieni”, kollioppilas huomautti ja kumartui nuuhkaisemaan siskonsa käpälissä lötköttävää, kuollutta särkeä. Se oli totta – kala näytti säälittävän kokoiselta, ja se tulisi täyttämään pieniruokaisen pennun mahan, jos sitäkään. Ruusutassu tuhahti vastaukseksi, lipaisi harmaata kylkeänsä ja oli hieman kateellinen veljensä kalastustaidoille. Oli jo toinen kerta kun Ruusutassu kalasti, ja tuo oli nyt vasta saanut saalista, nytkin säälittävässä muodossa. Nopsatassu taas, vaikka tänään oli ollut hänen ensimmäinen kertansa, keräsi viereensä jo aikamoista kasaa ahvenista ja taimenista. Veli oli luonnonlahjakkuus.
Äkkiä välkkyvät hampaat nappasivat Nopsatassua niskasta ja vetivät tämän vierelleen. Kauhukuono oli ärisemässä jotain, kun siniharmaa, lainehtiva turkki keskeytti tuon.
”Olimme muutenkin lopettelemassa, joten ei se mitään”, tyyni, mutta selvästi huvittunut Sinisilmä naurahti.
”Totta”, Kauhukuono murahti, ja pukkasi oppilastaan.
”Hopi hopi sitten, sinulla on työtä noiden kaikkien kantamisessa!” naaras käski viitaten Nopsatassun aamuauringossa kiilteleviin kaloihin. Lannistuneena kollioppilas huudahti:
”Ruusutassuhan voi auttaa! Hänellähän on vain yksi!”
Kauhukuono tuhahti, ja vilkaisi Sinisilmään, joka nyökkäsi. Ruusutassu huokaisi, ja poimi suullaan ainoan särkensä, ja loikki veljensä rinnalla kohti pientareelle koottua kasaa, valmistautuen ahtamaan suunsa täyteen kalaa.

//Tässä ihan huvin vuoksi tehty lyhkänen pikku tarina :DD.

Vastaus:

Hieno pieni tarina! Erityisesti pidin alusta, siinä oli jotain hienoa. Kuvailu oli hyvää ja muutenkin... hienosti kirjoitettu! Kun vuorosanat alkoivat, tuli tarinankerrontaan hetkeksi pieni särö, mutta pian sekin korjaantui. Lopusta jäin odottmaan jotakin hieman enemmän. Aivan kuin tarina olisi loppunut kesken, se jäi hieman vaivaamaan. Kokonaisuudessaan kuitenkin hieo tarina.
Kirjoitusvirheitä en löytänyt kuin vain kaksi. Äryneeksi -> ärtyneeksi ja ...Pieni -> ...pieni. Eli siis kolmen pisteen jälkeen aloitetaan aina pienellä, ellei kappale vaihdu. Tajusitko? Toivottavasti xD.

Saat tästä tarinasta 9kp:ta!
-Tuuli Notes

Nimi: Inka r ✘ Ruusutassu ✘ Jokiklaani

02.10.2018 20:50
Kaksikon huomannut tanakka, hiekanharmaa myrskyklaanilaiskolli kömpi pystyyn ja katsoi vuoronperään Sinisilmää ja Ruusutassua haastavasti. Soturin koivunvihreät silmät säkenöivät kirkkaassa päivänvalossa, samalla kun tuon mustat viiksikarvat värisivät jännityksestä. Ruusutassu oli avaamassa suutaan jokiklaanilaisten lähestyessä joen kohtaa jossa aurinkokiville oli suorin näköyhteys, mutta joku vastarannalta katkaisi naaraan ajatukset mestarilleen kimeällä kimahduksella:
”Oraskynsi!”
Ruusutassu luuli vakavissaan huutelijaa naaraaksi, mutta näki sitten kivien takaa ryömivän valkean kollin, jonka lyhyttä turkkia täplittivät tiheät, harmaat pilkut. Myrskyklaanilaisen keltaiset, pyöreät silmät katselivat ympärilleen hämmentyneinä kun tuo huomasi suunnan jolle tuon klaanitoveri murisi äänettömästi. Oraskynneksi kutsuttu vilkaisi klaanitoveriaan ja mutisi tuolle jotain niin epäselvästi, ettei kaksikko kuullut. Sinisilmä pukkasi hellästi oppilastaan lapaan hännällään, jotta tuo kääntäisi uteliaan, haalean katseensa pois vihollisista.
”Parempi näytellä välinpitämätöntä”, siniharmaa soturi mumisi katse maassa, niin kuin tukahdettu ylpeys olisi rutistanut tuon kasaan. Ruusutassu pystyi itseasiassa olemaan myrskyklaanilaisista ja sileistä kivistä muodostuneesta maakaistaleesta aidosti välittämättä. Sinisilmä selvästikään ei.
”No, ainakin sait ensikosketuksen toisten klaanien kissoihin”, kolli huomautti kuuluvammin piiskaten ilmaa hännällään terävästi kun Aurinkokivet olivat jo jääneet taa. Ruusutassu nyökkäsi olemattomasti, ja pieni hymy kohosi naaraan kuvioisille kasvoille. Yksi askel kohti suuruutta oli taas otettu, ja nuoren oppilaan mielessä tavoite oli lähempänä kuin todellisuudessa.
”Tuo on kaksijalkojen silta”, Sinisilmä aloitti taas kerran siristellen hohtavia silmiään.
”Nopsatassu ja Kauhukuono ovat jo näköjään siellä.”
Ruusutassu kiinnitti vasta nyt huomiota siihen, että aurinko oli jo kavunnut korkeammalle ja ainoa aamusta jäljellä oleva muisto oli kissojen karvoihin liimautunut kaste. Sää oli lämmin, mutta tuuli puhalsi pian kylmän puhalluksen suoraan kissojen läpi, ja Ruusutassu löi hampaansa yhteen kylmissään. Lainehtivaturkkinen Sinisilmä näytti pyörittelevän taivaansinisiä silmiään. Nurmella istuskelevat jokiklaanilaiset tervehtivät klaanitovereitaan nousemalla ylös ja ravaamalla vastaan – Nopsatassu loikkien ja potkien energiaa ulos tassuistaan. Ruusutassu raotti suutaan ja maistoi veljensä makeaa tuoksua samalla kun ryntäsi riemukkaasti vastaan niin nopeaa kuin pääsi uimiseen kehittyneillä raajoillaan. Sisarukset olisivat törmänneet ellei Nopsatassu olisi hypähtänyt sivulle niskakarvat innosta sojollaan. Mestarit nauroivat heleästi, tuulen napatessa heidän sanansa ja pörryttäessä heidän tuuheita turkkejaan.
”Ruusutassu, minäpä haistoin päästäisen!”
”Niinkö? Minä taas näin myrskyklaanilaisia!”
Ruusutassu hymyili leveästi, kun kollioppilaan riemukas ilme hyytyi yllätykselliseksi.
”Huijaatko sinä?” Nopsatassu tiukkasi loikkien nyt istuvan siskonsa harmaan ruumiin ympärillä kuulustellen. Ruusutassu olisi voinut sepittää hurjan ja mielikuvituksellisen kertomuksen välkkyvistä hampaista ja karkuun loikkivista vihollisista, mutta naaras ei ollut epärehellisellä tuulella, ja Nopsatassulle pienikin valhe tuntui virheeltä.
”En tietenkään. He olivat Aurinkokivillä”, Ruusutassu kertoi melkein tokeus äänessään, ja vilkaisi mestariaan tarinansa tueksi. Sinisilmä hymyili hyväntuulisena(oppilaiden riekkuminen oli saanut tuon unohtamaan klaanien välisen kireyden) ja vilkaisi Kauhukuonoa tietäväisesti.
”Totta se on. Ne metsäkissat oleskelivat Aurinkokivillä niin kuin omistaisivat ne!”
Ruusutassu tunsi pakottavan tunteen korjata mestariaan muistuttamalla että alue oli kuitenkin Myrskyklaanin omistuksessa, mutta päätti jättää toisen hyvälle mielelle.
Kauhukuonon musta suu pyöristyi yllätykseen, ja naaraan valkeat niskakarvat kihosivat pystyyn.
”Sepäs jännittävää. Eiväthän he sanoneet mitään?”
”Ei sanaakaan”, Sinisilmä huokaisi, ja murahti vielä:
”Onneksi.”
Kauhukuono nyökkäsi, ja sanoi jotain, johon tuuli tarttui. Sanat lennätettiin jonnekkin muualle, kauas sinne, jonne Ruusutassun ei ollut toivoakaan päästä. Nopsatassu purki pientä kiukkuaan viileään ilmaan hakkaamalla sitä hännällään energisesti. Ruusutassu silmäili veljeään huvittuneesti, ja oli aikeissa kuvailla tanakan ja jännittyneen, Arinkokivillä tähystelleen kollin lepattavia silmiä, kun Sinisilmä halkoi ilmaa pehmeällä äänellään:
”Tulkaa jo! On aika jatkaa kierrosta!”

Ruusutassu asteli jyrkälle pientareelle klaanitovereidensa rinnalla. Reviiirin kierto oli vienyt jo suurimman san nelikon päivästä, ja väsymys kutitteli naarasoppilaan hentoja käpäliä. Tuon mieli kuitenkin janosi lisää tietoa ja kokemusta, vaikka tuo ei voinutkaan olla tuntematta pientä helpotusta hahmottaessaan korkeat kaislat leirisaaren ympärillä.
”Onko teillä jo nälkä?” Kauukuono kysyi pirteästi, lämpö äänessään.
”On!” Nopsatassu vakuutti. Ajatus leirissä odottavasta tuoresaaliskasasta pisti kollin laahaavaan olemukseen kummasti intoa. Ruusutassu tuhahti huvittuneena veljensä läpinäkyvyydelle.
”Mainiota”, Sinisilmä naukui taivaansiniset silmät välkkyen.
”Ennen sitä, klaanivanhimmilla on teille varmasti töitä, nyt kun Uhmatassu sairastaa.”
Nopsatassu kurtisti kulmiaan tuon ärsyyntyneelle reaktiolle nauraville sotureille.
”Mitä huomenna tehdään?” Ruusutassu kiirehti kysymään ennen kuin veli ehti pelleilemään enempää.
”Jatketaan perusjutuilla. Kalastusta, luultavasti”, Sinisilmä vastasi.
”Samaa meillä”, Kauhukuono naukui hilpeästi, ja kosketti Nopsatassun harmaata lapaa hännällään. Ruusutassu nyökkäsi päättäväisesti, ja huomasi nelikon saapuneen melkein leiriin. Vesi oli siitä kohtaa matalalla, ja oppilaat saattoivat ravata alueen läpi kilpaa niin, että pärskyvä vesi tuskin kasteli noiden vatsakarvoja.
Kaislojen läpi veljensä perään pujotellessaan Ruusutassu vilkaisi aurinkoa ja näki, että se oli aloittanut laskun. Naaras päätti kiirehtiä klaanivanhimpien pesälle, jotta kerkeäisi haukata vielä iltapalaa.
Oppilas oli viihtynyt pentuna paljon vanhusten seurassa, ja tiesi että noilla oli aina jotain valittamista. Nyt oppilaana luonnolisesti tuon tehtäviin kuului huolehtia vanhojen sotureiden hyvinvoinnista.
Ruusutassu sujahti sisään lämpöiseen pesään, ja oli kompastua vastaan ryntäävään, punertavaan pentukolliin.

//Lieska? Nyt vähän lyhyempää pätkää, kyllästyin vähän tähän aiheeseen kun kirjoitin tätä pätkää niin kauan :’D

Vastaus:

Ihan ensimmäisenä täytyy kehua aktiivisuuttasi! On todella hienoa, että jaksat näin aktiivisesti julkaista tarinoitasi ja kaiken lisäksi tarinasi ovat vielä hyvää laatua! Viime aikoina olen tainnut pääasiassa tarkastella vain sinun tarinoitasi, kun tarinat ovat niitä pullollaan. Ja se jos jokin on vain hyvä asia ja samalla osoitat hyvää aktiivisuutta mallipelaajan valintaan. :') Mutta siirrytään nyt kuitenkin sen itse tarinan puoleen, eikä höpötellä mistään muusta. Pääasiassa teksti oli kunnossa ja helposti luettavaa. Löysin kuitenkin ihan pieniä virheitä, kuten esimerkiksi jonnekkin -> jonnekin, mutta en sen isompia. Näppäilyvirheitäkin löytyi muutamia, esimerkiksi: Reviiirin -> Reviirin ja san -> osan jne. Niihin neuvoisin siis kiinnittämään enemmän huomiota. Näppäilyvirheiden minimoimiseen auttaa todella paljon, jos jaksaa lukea tarinan useamman kerran läpi. Pieni vilkaisu ei välttämättä auta, vaan lukemisessa pitää olla huolellinen, jotta pystyy nämä pikkuvirheet huomaamaan. Tiedän itsekin varsin hyvin, ettei se vaihe ole kovin mukava, mutta ahkeruus palkitaan!

Saat 19kp:ta!

- Untuva

Nimi: Inka r ✘ Ruusutassu ✘ Jokiklaani

23.09.2018 20:05
Ruusutassu loikki kiveltä toiselle, kauemmas osmankäämien ja kaislojen ympäröimästä saaresta, leiristä, kodista. Välimatka ei ollut päätä huimaava, mutta vaati keskittymistä päästä kastumatta vastarannalle. Tumma, syvä vesi näytti pyörivän kylmien ja huuruisten kivien ympärillä kuin palvoen niitä, tai tarkkaillen josko jonkun kivan suupalan käpälät lipsuisivat. Naaras puristi kyntensä kiinni jäiseen pintaan ja ponnisti pientareelle. Viileä, kostea aamunurmi tuntui pehmoiselta.
Taivas oli kellertävä, hieman harmaa, ja aurinko teki hiljaista nousua valaistessaan maisemaa. Se värjäsi pajukon vahapintaiset lehdet oranssehtaviksi ja sai kissojen silmät hohtamaan kirkkaasti.
”Tehdäänkö niin, että lähdetään eri suuntiin ja tavataan Kaksijalkojen sillalla?” Sinisilmä kysyi nähtyään että tuon oppilas pääsi turvallisesti ensimmäisen kerran leirin ulkopuolelle. Kauhukuono nyökkäsi ilman vastahakoisuutta, ja viittasi pienellä eleellä Nopsatassua vierelleen.
”Me taidamme oikaista pajukon kautta.”
”Selvä, minä ja Ruusutassu kuljemme joen vierustaa”, Sinisilmä päätti. Kollin ääni kuulosti tarpeeksi vakavalta mutta silti siinä oli lämpöä, jonka Ruusutassu tulkitsi innostuksena. Kauhukuono nyökkäsi klaanitovereilleen, kuiskasi jotain Nopsatassun korvaan innostavasti, ja lähti sitten verkkaisesti jolkottamaan kohti pajukon suojuksia. Valmistautunut Nopsatassu pinkaisi mestarinsa perään, vilkaisten vielä siskoaan ”nyt se tapahtuu!” ilmeellä ennen kuin katosi näkyvistä. Sinisilmä naurahti heleästi. Ruusutassu tyytyi hymyilemään itsekseeen, sisäisesti, pentumaisen päänsä sisällä. Sinisilmä pudisti päätään hymyillen, ja lähti kävelemään kohti pientaretta.
Siniharmaaturkkinen kolli oli ruumiinrakenteeltaan linjakas, mutta puolilainehtiva turkki sai sen näyttämään solakammalta. Soturin lumoavat taivaansiniset silmät paljastivat tuon olevan ystävällinen, vaikka kissa ei jaellut kehuja ja käyttäytyikin pääosin tiukkaa järjestystä kunnioittaen. Kuitenkin, Sinisilmä oli monesti ollut erityisen mukava Ruusutassulle ja tuon veljelle, mikä paljasti noille kollin olleen penturakas. Naaras halusi uskoa, että ei ollut sattumaa että tuo oli saanut itselleen niin loistavan mestarin.
”Et ole puhunut mitään leiristä lähdön jälkeen”, kolli huomautti kävelyn keskeltä. Kaksikko seurasi vuolasta virtausta korkeiden mäntyjen kohotessa joen toisella puolella.
”Enkö?” Ruusutassu kysyi vastaukseksi, enemmänkin itseltään kuin mestariltaan. Naaras huomasi olleensa liian keskittynyt tilanteiden tarkkailemiseen ja muiden seuraamiseen, sekä siihen, että raajoista ulos pyrkivä innostus oli pidettävä sisällä. Sanat olivat luultavasti hukkuneet ajatuksien loputtomaan virtaan.
”Et”, Sinisilmä kehräsi ja nosti katseensa maasta:
”Katsos tuota.”
Ruusutassu ei niskuroinut vaan kääntyi katselemaan tummaa virtausta jonne mestari viittoi pitkällä hännällään.
”Se on joki, mutta myös paljon enemmän.”
Oppilas raotti suutaan ja maistoi veden tuoksua. Villi, kuohkea multa ja sen kumppani, vesi kutsuivat naarasta. Ruusutassu vilkaisi mestariaan kiinnostuneena.
”Kuten mitä?” nuorukainen ihmetteli.
"Ajattele, mitä Jokiklaani olisi ilman sitä”, soturi kehotti, ja hidasti tahtiaan mietiskelyyn sopivaksi. Ruusutassu liu’utti kyntensä ulos tunteakseen tumman nurmen kynsissään kävelyn lomassa.
”Vain… Klaani”, oppilas kuiskasi katse kiinni lumoavassa virtauksessa.
”Kaikki mikä erottaa meidät muista”, Sinisilmä sanoi synkästi.
”Kaikki se, minkä uskomme olevan parasta olisi poissa.”
Ruusutassu nyökkäsi häkellyksen vallassa.
”Mitä teetkin, älä unohda kunnioitustasi jokea kohti. Se tulee aina olemaan tärkein liittolaisesi”, kolli huokaisi oppilaalleen.
”M-minä lupaan”, naaras kiihtyi ja melkein loikkasi kohti pilvistä taivasta. Sinisilmä murahti ja piiskaisi tunnelman painostamaa ilmaa hännällään.
”Hyvä. Se on ensimmäinen asia, jonka haluan sinulle opettaa, jokiklaanilaisena.”
Ruusutassu yritti siloittaa sojottavia niskakarvojaan, mutta yllättävä uskollisuuden piikki oli sinkoutunut niihin ja sai ne päättäväisesti pysymään pystyssä. Mielessään naaras vannoi lojaaliutta mestarinsa sanoille ja klaanilleen, ikuista sellaista.
”Uskon, että kissa voi saada paljon jo sillä, että ei unohda juuriaan”, Sinisilmä huokaisi, ja näytti olevan valmis siirtymään muihin aiheisiin. Ruusutassu avasi suunsa, mutta päätti sitten olla mainitsematta sitä, että oli jo pentutarhassa päättänyt saavuttavansa jotain suurta. Naaras halusi vaikuttaa mahdollisimman paljon siltä, että otti kollin sanat raskaasti, niin kuin ottikin.
”Tuolla on muuten Myrskyklaani”, Sinisilmä mainitsi ja nyökkäsi kohti vastarantaa, jolla kasvavia saniaisia Ruusutassu oli ihastellut jo jonkin aikaa.
”He ovat taitavia kiipeilijöitä, varsinaisia metsäkissoja”, mestari aloitti, ja tuon viiruistä silmistä ja aiemmista puheista saattoi päätellä että kolli ei ollut muitten klaanien ylin ystävä ja suosi kotiaan reilusti.
”Päällikön nimi on Vaaratähti, ja varapäällikkö taisi olla Sysikatse.”
Ruusutassu nyökytteli hyödyllisille tiedoille. Naaras tunsi itsensä viimeinkin oikeaksi oppilaaksi tutustuessaan reviiriin ja jopa muihin klaaneihin.
”Luonteeltaan suurin osa heistä luulee olevansa reiluja ja kilttejä, mutta lopulta he ovat liian kiinnostuneita ja tunkevat neniään toisten asioihin liikaa”, Sinisilmä jatkoi kertomistaan ja vaikutti siltä että tiesi mistä puhui.
”Niin, ja sitten on Aurinkokivet”, kolli lisäsi vielä, samalla kun tuon ääni muuttui synkäksi.
”Se on kiviröykkiö, josta on käyty paljon sotaa. Aikojen saatossa alkuperäinen omistaja on unohtunut, mutta on sanomattakin selvää, että ne kuuluvat Jokiklaanille.”
Ruusutassu kuvitteli jälleen vaaleat, auringossa kellivät kivet joen toisella puolella. Vaikka naaras ei ollut koskaan edes käynyt paikalla, tuo tiesi tarkkaan mistä puhuttiin, sillä etenkin klaanivanhimmat olivat sitä mieltä, että kivet olisi vallattava takaisin. Siinä mielessä Sinisilmä vaikutti hieman vanhukselta.
”Tuolla ne ovatkin”, kolli huomautti tunteettomasti melkein ilkkumismielessä. Ruusutassu, kiinnostuneena näkemään jotain josta oli kuullut tasaisin väliajoin jotain koko lyhyen elämänsä aikana kurotti kaulaansa vain nähdäkseen kaukaisuudessa Aurinkokivet ja joukon raskasrakenteisia, oudolta haisevia kissoja. Pala jännitystä alkoi muodostua naaraan kurkkuun.
”Voi ei”, Sinisilmä huokaisi kun yksi kissoista käänsi päänsä kohti lähestyvää jokiklaanilaiskaksikkoa.

// ^^. Oon väsyny, ja saattaa näkyy tarinasta, että en oo vielä tehnyt läksyjä.

Vastaus:

Varmaan alkaa kuulostamaan jo tylsältä, kun saat kehuja koko ajan näistä tarinoistasi. :'D Mutta ihanaa luettavaa oli jälleen kerran. Pituus jälleen erittäin hyvää luokkaa, näkyyhän se kokemuspisteissäkin. Osaat kuvailla todella hyvin ympäristöä, joka auttaa lukijaa uppoutumaan tarinaan todella. Oikein näin silmissäni kuvailemasi maiseman! Sitten niihin vähäisiin virheisiin, joita on aina niin vaikea löytää tarinoistasi. Sinne oli pikkuinen virhe eksynyt: viiruistä -> viiruista, joka varmaan ihan huolimattomuutena sinne ilmestynyt. Ja olihan sinne muitakin eksynyt: itsekseeen -> itsekseen ja erään lauseen kirjoittaisin ainakin itse eritavalla. 'Ruusutassu ei niskuroinut vaan kääntyi katselemaan tummaa virtausta jonne mestari viittoi pitkällä hännällään.' eli itse kirjoittaisin näin: 'Ruusutassu ei niskuroinut vaan kääntyi katselemaan tummaa virtausta, jonne mestari viittoi pitkällä hännällään.' Eli pilkut kehiin! Ja muistakin virkkeistä niitä uupui. Niihin siis neuvoisin kiinnittämään jatkossa huomiota. Mutta muuten hyvä tarina!

Saat tästä 20kp:ta!

- Untuva

Nimi: Inka r ✘ Ruusutassu ✘ Jokiklaani

23.09.2018 12:21
Jostain oksien välistä siivilöytyi kapea valonsäde, joka jakaantui matkalla maahan ja maalasi kellertävän lehtimaton päälle loistavia pilkkuja. Ruusutassu havahtui, ja avasi haaleat silmänsä. Naaras näki ympärillään vain tiheästi kasvavaa keltalehtistä pajua, punertavia lehtikasoja ja kuivahtanutta aluskasvillisuutta. Oppilas nousi ylös, ja kuolleet, ruskeat lehdet joiden päällä tuo oli nukkunut lensivät sinne tänne nyt kun ne olivat vapaita kissan painosta päällään. Ruusutassu oli torkahtanut pajukkoon.
Naaras haukotteli, vilkuili ympärilleen rauhaisasti ja istui alas viileään maahan. Ilma tuoksui multaiselta ja raikkaalta, ja oppilas kuuli ympärillään pelkkää kasviston huminaa jota sävelsi kaukainen joen solina. Nuorukainen räpytteli silmiään, ja siirsi tassujaan mukavampaan asentoon - pakkanen oli päässyt puremaan, ja nyt niveliä särki polttavasti. Ruusutassu muisti olleensa harjoittelemassa maariistan metsästystä Sinisilmän kanssa, kunnes siniharmaa kolli oli lähtenyt takaisin leiriin. Tuo olisi tietenkin vienyt oppilaansa mukanaan, mutta naaras oli halunnut jäädä pajukon suojuksiin vielä hetkeksi.
"Parasta varmaan palata leiriin", Ruusutassu mumisi itselleen melkein kuulumattomasti ja loikkasi pystyyn revitelläkseen jumittuneita lihaksiaan vähän. Näin oppilas kääntyi ja lähti jolkottelemaan tasaista tahtia kohti jokea, jota pitkin kävelemällä pääsisi kaislikkoon josta kulki kivipolku leiriin. Kostea nurmi luisti tuon kohmeiden, pikkuhiljaa lämpenevien tassujen alla ja lempeä, lauhkea tuuli tuiversi naaraan ohkaiseen turkkiin kun tuo lähti kulkemaan joen pientaretta pitkin, ravaten ja tuijotten Myrskyklaanin reviiriä uteliaasti. Korkeat männyt kohosivat kohti taivasta ja tiuha aluskasvillisuus keräsi kastetta, ja Ruusutassu kuvitteli linjakkaat, raskasrakenteiset metsäkissat kiipeilemässä runkoja pitkin. Pian naaras käänsi päänsä kohti lähenevää kaislikkoa, joka huojui hempeästi. Jokiklaanilaista kiinnosti nähdä toisten klaanien kissoja, ainakin kokoontumisissa. Kohtaaminen taistelussa tuntui kaukaiselta mahdollisuudelta.
Kissa pujotteli osmankäämien välistä ja loikkasi ensimmäiselle jokeen upotetulle kivelle ja toiselle, kunnes pääsi kaislojen ympäröimään saareen. Naaras sujahti läpi kasvikosta ja tassutteli aukiolle kevyesti ja arvokkaasti. Kaksi veljestä leikki pentutarhan edustalla huolettomasti heitellen sammalpalloja; Lieskapentu ja Sorapentu, kauniin Virtakukan pennut. Ruusutassu oli pitänyt pentuna kuningatarta pienenä esikuvana - upean vaaleanharmaan ja pehmoisen turkin omaava pentutarhassa aikaa viettävä maidolta tuoksuva emohahmo jonka pitkät jalat taittuivat nätisti tuon alle tuuhean hännän kietoutuessa muun ruumiin ympärille. Unelma oli kuitenkin jo kuihtunut ja nuutunut. Oppilaidenpesän edusta paistoi tyhjyydellään, ja soturi nimeltä Sädehehku makasi sen vieressä olevalla tasaisella kivellä. Valkean naaraan kylki nousi ja laski tasaista tahtia, ja tuon ilme oli rauhallinen. Ruusutassu oli pannut merkille että uni näytti olevan ainut hetki jolloin epätavallisen lyhyen hännän omaava soturi ei näyttänyt olevan huolestunut tai jotenkin sairas. Uhmatassun mestarina Sädehehku taisi kantaa huiman painavaa viheryskän kitkerää taakkaa hartioillaan. Tuuli toi soturin viereisestä parantajanpesästä tukahduttavan ja vahvan yrttien tuoksun, mutta sen lähettyvillä ei näkynyt ketään - Piikkilehti taisi olla hoitamassa sairastuneita. Siniharmaa, pienikokoinen naaras saattoi olla lahja Tähtiklaanilta.
Ruusutassu kuikuili jos sattuisi löytämään kissojen joukosta veljensä, turhaan. Nopsatassun mestariakaan ei nopealla vilkaisulla näkynyt, joten naaras päätteli kaksikon olevan jossain yhdessä. Sinisilmä taas istuskeli aukion reunalla punaturkkisen kollin kanssa. Ruusutassu tiesi kasvoja näkemättä soturin olevan Kyytähti.
"Ruusutassu!"
Lämmin hihkaisu kiiri leirin halki ja naaras tunsi pientä häpeää osittain siitä että Nopsatassu oli saanut kaikkien päät kääntymään oppilaskaksikkoa päin ja osittain siitä, että oli ehkä jäänyt kiinni tuijottamasta alistuneena ja vaikuttuneena päällikköään. Kaislikosta ryntäävän Nopsatassun tassut lipsuivat tuon jarruttaessa sisarensa vierelle.
"Ruusutassu!" oppilas toisti toiselle innostuneesti.
"Sain melkein ensimmäisen saaliini!"
Ruusutassu päätti esittää suurissa määrin kiinnostunutta, sillä ei halunnut lannistaa veljeään. Niimpä, silmät viiruina naaras kääntyi harmaata kollia kohti.
"Olisitpa nähnyt sen", Nopsatassu henkäisi ja istui siskonsa viereen.
"Kalastin Kauhukuonon kanssa kun kala ui ohi, läpsäisin ja se tippui pientareelle! Kuin ihmeen kautta se kuitenkin sai raahattua itsensä takaisin jokeen."
Ruusutassu nyökkäili, ja asetti lohduttavasti harmaan häntänsä veljen lavalle.
"Aivan mahtavaa."

//Tiedän, lopetus oli laiska mutta minkäs teet XD. Moti loppuu tän puhelimen kaa. Eli ensimmäinen känn(i)ytarina oli tää, tän ja ekan välisen laatueron huomaa siis taatusti ja koen että se on ihan ok kun en tän pikkusen kapulan kaa oo niin tottunut kirjottaan. Oli hirvee tarve kuitenkin jotaki tehdä, niin tässä nyt tämmönen välitarina, tönkköydestä saa läksyttää. Jatkan sitten koneella siitä mihin jäin ekan tarinan kanssa :3.

Vastaus:

Lukasin tuossa myös ensimmäisen tarinasi ennen tätä, ja kyllä, ehkä pientä eroa havaitsi sen ja tämän puhelintarinan välillä. Ei välitetä kuitenkaan siitä, sillä puhelimella tunnetusti on aika erilainen kirjoittaa kuin koneella. Propsit siitä, että olet jaksanut kirjoittaa näinkin pitkän puhelimella. Itselläni olisi perinteisesti mennyt hermot jo ensimmäisessä virkkeessä. Siis oikeasti: vau! Aivan ihanaa kuvailua, jo heti ensimmäinen lause oli todella hyvin kuvailtu. Pääsin heti sisälle Ruusutassun tarinaan, ja pystyin oikein näkemään kaiken ympärilläni. Tarina eteni sujuvasti eteenpäin, ja sitä oli helppo ja ihana lukea. Tarina pysyi kiinnostavana aina loppuun asti, vaikka loppu olikin hieman alemmalla tasolla muun tarinan kanssa. Muutaman näppäilyvirheenkin onnistuin löytämään(mm. tuijotten), mutta ne eivät tarinan lukemista haitanneet. Täällä odotan jo seuraavaa tarinaa, niin hyvä oli tämäkin. Eikä tästä nyt kauheasti parannettavaa löytynytkään! Jatka samaan malliin! :D

Saat tästä mainiosta tarinasta 15kp:ta!

- Untuva

Nimi: Mielikuvituslapsi | Lieskapentu | Jokiklaani

23.09.2018 09:02
"Lieskapentu! Isä tuli juuri rajapartiosta ja haluaa kertoa meille jotakin!" Kuului kiihkeä naukaisu hämärästä pesästä. Lieskapentu avasi silmänsä vilkuillen ympärilleen hieman hämillään. Kolli kohtasi vihreiden silmien läpitunkevan katseen ja ryhdistäytyi.
"Ja mitä isä haluaa kertoa?" Lieskapentu kysyi vaativan tylysti. Sorapennun katse muuttui surullisen kipunoivaksi.
"En minä tiedä! Jos et halua tulla, älä tule. Minä menen!" tummanruskeanharmaa pentu tiuskaisi ja tepasteli ulos loukatun näköisenä. Lieskapennulla meni korvat luimuun.
"Voi ei", punakirjava kolli kuiskasi ja hipsi veljensä perään. Sorapentu istui keskellä aukiota Jäkäläviiksen edessä selkä pentutarhaan päin. Lieskapentu rymisteli paikalle.
"Mistä jäin paitsi?" kolli naukaisi kysyvästi ja painoi pienen takamuksensa veljensä viereen. Kaksikko vilkaisi toisiaan hilpeästi unohtaen aikaisemman pikkuriidan.
"Olimme rajapartiossa putouksen lähellä Tuuliklaanin rajalla. Siellä oli tosi kova pauhu ja jylinä ja Nopsatassu oli varomaton ja miltei tippui! Onneksi hänen mestarinsa Kauhukuono oli nopea ja pelasti oppilaan. Ja... toimme tämän", Jäkäläviiksi selosti. Lopussa hän kuulosti ylpeältä kääntyessään ympäri ja näytti pennuilleen isoa kalaa.
"Vau! Näyttääpä hyvältä. Kunpa mekin saisimme syödä sitä", Sorapentu naukui.
"Oliko pakko näyttää tuo? Tuli nälkä. Kalannälkä", Lieskapentu tiuskaisi isälleen ja kääntyi ympäri lähteäkseen takaisin pesään.
"Anteeksi isä, Lieskapentu nousi tänään väärällä tassulla", Sorapentu maukui pahoittelevasti ja kuulosti nousevan ylös. Punainen pentu lähti hitaasti kävelemään kohti pentutarhaa.
"Noh ei se mitään. Pennut on pentuja", Jäkäläviiksi kuulosti hämmentyneeltä. Sorapentu juoksi Lieskapennun kiinni.
"Mikä sinulla on?" kollin veli kysyi huolestuneen kuuloisena. Kaksikko saapui pentutarhalle.
"Ei mikään. Kai olen kasvamassa isoksi", Lieskapentu rehenteli ja vilkaisi Sorapentua leikkisästi. Kaksikko ryntäsi Virtakukan luo.
"Nälkä!" Sorapentu kajautti.
"Herää jo! Tahdomme aamiaista!" Lieskapentu mourusi ja hakkasi emonsa mahaa kynnet piilossa. Virtakukka nosti päätänsä ja räpytteli haaleanvihreitä silmiään.
"Syökää vain", naaras mumisi. Lieskapentu alkoi imeä maitoa ja oli pian yltäkylläinen. Sorapentu näytti väsyneeltä ja nukahti pian.
"Unikeko", punainen kolli tuhahti ja hipsi ulos pesästä. Pentu suuntasi kohti parantajanpesää. Pesän suuaukolla kolli epäröi. Entä jos hän häiritsisi Piikkilehteä? Tai sairastuisi yskään? Tuskinpa. Kolli pujahti nopeasti sisään ja istahti seinän viereen varjoihin. Piikkilehti oli pesänsä perukoilla annostelemassa huumavan tuoksuista lehteä ja sairaat yskivät kauempana pedeissään. Lieskapentu luikki Piikkilehden luo.
"Mitä tuo on? Voinko auttaa?" kolli kysyi itsevarman kuuloisena. Hän oli silti epävarma.
"Tämä on kissanminttua ja se auttaa muunmuassa viheryskään, joka vaivaa noita sairoita kissoja. En tarvitse enään apua, olen jo valmis", naaras maukui ja meni antamaan kissanminttua sairaille. Lieskapentu katseli kun yksi toisensa jälkeen yskivät kissat saivat yrttiä. Ajatella että tuollainen turhannäköinen rehu voi parantaa pahasta yskästä!
"Mihin muuhun kissanminttu auttaa?" Lieskapentu kallisti päätään, kun Piikkilehti palasi.
"Muihin yskiin, eli musta- ja valkoyskiin", parantaja kertoi kasatessaan loput kissanmintut pieneksi keoksi. Naaras vei ne yrttivarastoonsa ja tuli takaisin.
"Sitä on melko vähän, samoin kuin kehäkukkaa ja timjamia. Menen etsimään niitä. Tulehan, en halua että noin roteva ja terve pentu sairastuu viheryskään, varsinkaan kun on lehtisade ja lehtikato on tuloillaan ja yrtit käymässä vähiin", Piikkilehti maukui ja lähti kävelemään ulos pesästä. Lieskapentu seurasi naarasta koko matkan leirin suuaukolle, jolla parantaja pysähtyi ja kääntyi ympäri.
"Et voi tulla mukaani, koska olet vasta pentu. Hienoa, että sinua kiinnostaa parantajantehtävät. Sinusta varmasti tulisi hyvä parantaja", Piikkilehti maukui.
"Hei sitten", naaras jatkoi, käännähti ympäri ja käveli ulos leiristä. Lieskapentu istahti alas mietteliäänä. Hänestäkö parantaja? Ajatus tuntui hyvältä.

Vastaus:

Jälleen mukavan pituinen tarina! :D Oli kamalan söpöä, kun Sorapentu pyysi anteeksi isältään Lieskapennun käytöstä. '"Sitä on melko vähän, samoin kuin kehäkukkaa ja timjamia. Menen etsimään niitä. Tulehan, en halua että noin roteva ja terve pentu sairastuu viheryskään, varsinkaan kun on lehtisade ja lehtikato on tuloillaan ja yrtit käymässä vähiin"' tuntui melko sekavalta lauseelta. Sen olisi voinut, ainakin lopussa, katkoa pienempiin lauseisiin tai käyttää pilkkua. Mutta muuten oli erinomainen tarina! Hyvä, että kirjoittelet Lieskapennulla tästä parantajantyöstä kiinnostumisesta.

Saat 13kp:ta!

- Untuva

Nimi: Mielikuvituslapsi | Lieskapentu | Jokiklaani

22.09.2018 07:47
"Ota se kiinni!" kuului innostunut naukaisu, kun punatabbykuvioinen kolli läimäisi pienellä tassullaan sammalpallon kohti veljeään, tummanruskeakirjavaa pikkukollia. Hän, Sorapentu, sai pallon kiinni, ravisteli sitä hampaissaan ja heitti kohti Lieskapentua. Kissanpentu nappasi pallon hampaisiinsa ilmasta ja sylkäisi sen tassunsa alle. Yhdessä kollikaksikko alkoi raadella palloa, kunnes se oli vain pientä sammalsilppua. Samassa leirin suuaukosta ilmestyi kaksi oppilasta, kaksi vaaleanharmaata. He kantoivat kaisloja kohti klaaninvanhimpien pesiä. Lieskapentu keskeytti pallon raatelemisen ja katsoi kun yhdessä jutustelevat oppilaat veivät makuualusia kohti klaaninvanhimpien pesiä. Pentu kääntyi ympäri takaisin kohti veljeään.
"Tule! Mennään klaaninvanhimpien pesään, niin saamme kuulla tarinoita!" kolli maukui.
"Joo! Hyvä idea!" Sorapentu vastasi. Päät yhdessä pentukaksikko suuntasi kohti vanhimpien pesiä. He tupsahtivat sisään hieman hämärään, mukavanoloiseen tilavaan pesään. Lieskapentu ymmärsi, että pesä oli pentutarhamainen. Oppilaat vaihtoivat toisen klaaninvanhimman petikaisloja, kun toinen vanha kissa makoili kerällä uudennäköisillä kaisloilla. Se huomasi pennut, ja nosti päänsä ylös. Lieskapentu värisi.
"Hei vain pikkupennut. Olen Kaikukukka", naaras kähisi. Sorapentu istahti hänen eteen, mutta Lieskapentu epäröi.
"Voitko kertoa meille jotakin tarinoita?" Sorapentu pyysi. Toinen vanhus naurahti.
"Tottahan toki me voimme", se vastasi.
"No niin Yrttisilmä, asetuhan. Aloita sinä", Kaikukukka sanoi. Yrttisilmäksi kutsuttu vanhus asettui uusille alusilleen ja oppilaat lähtivät ulos. Lieskapentu meni makoilemaan pää tassujensa päällä, häntä laiskasti maassa Tietomarjan ja Kaikukukan eteen, Sorapennun viereen.
"Selvä siis. Olipa kerran iso kissa...", Tietomarja aloitti. Vanhus kertoi mukavaa tarinaa, joka oli jännä, mutta loppui mukavasti. Sitten Kaikukukka kertoi toisen tarinan ja äkkiä pennuilla vierähti puoli päivää vanhusten luona. Sitten Virtakukan pää pistää sisään.
"Arvasin löytäväni teidät täältä. Tulkaahan syömään", Virtakukka naukaisi lempeästi. Lieskapentu vilkaisi iloisennäköisiä vanhuksia.
"Menkäähän vain. Oli todella mukavaa tarinoida", Kaikukukka naukaisi.
"Mukava kuulla. Pennut, kiittäkäähän heitä tarinahetkestä", pentujen emo naukaisi topakan hellästi.
"Kiitos!" Lieskapentu naukaisi nopesti ja pujahti ulos pesästä emonsa vatsan alle. Punakirjava kolli kuuli veljensä kiitoksen ja näki, kun tuo tupsahti aukiolle. Virtakukka lähti kävelemään kohti pentutarhaa, Lieskapentu vatsansa alla ja Sorapentu edellä kulkien ihmetellen veljensä katoamista. Lieskapentu hihitti hiljaa ja sitten rääkäisi.
"Auh! Aijai!" Se vinkui. Lieskapentu nosti vasenta etujalkaansa ja siellä oli musta piikki. Pentu värisi. Kollin emo astahti poispäin ja nuolaisi sitten Lieskapennun päälakea.
"Mene käymään Piikkilehden luona, hän poistaa tuon", Virtakukka naukui hellästi ja osoitti samalla hännällän parantajanpesää. Lieskapentu nyökkäsi ja nilkutti pesälle. Kun hän saapui sisään, hän huomasi miten iso parantajanpesä onkaan. Ja siellä makoili 4 sairaannäköistä kissaa. Yhden Lieskapennun tunnisti varapäälliköksi ja yksi oli tosi vanhannäköinen kissa. Samassa ilmeisesti parantaja tuli antamaan sairaille joitakin lehtiä. Sitten se huomasi Lieskapennun ja käveli hänen luokseen.
"Hei vain! Olen parantaja, Piikkilehti. Onko jotain tapahtunut, tarvitsetko apua? Yskittääkö sinua?" Parantaja kyseli.
"Ei minua yskitä. Minä vain astuin piikin päälle ja tahdon sen pois", Lieskapentu naukaisi hieman tylysti vastauksen. Piikkilehti näytti hämmentyneeltä, mutta nyökkäsi. Naaras tutki Lieskapennun käpälä polkuanturaa ja pyysi pitää sitä aivan paikoillaan. Piikkilehti tarttui hampaillaan piikin reunaan ja vetäisi sen pois. Haavasta tuli verta ja Lieskapentu säpsähti.
"Auts, siitä tulee verta!" Lieskapentu huusi. Piikkilehti ohjeisti nuolemaan haavaa.
"Jos se on kipeä huomenna, tule pesälleni. Se on silloin todennäköisesti tulehtunut, mutta uskon tuon paranevan pian. Voit jo laskea tassun alas", naaras maukui. Lieskapentu laski käpälän alas tyytyväisenä ja seuraili, kun hän antoi yskiville kissoille hyväntuoksuista lehteä.
"Saisinko minäkin?" Kollipentu pyysi. Hämmästynyt Piikkilehti nyökkäsi ja ojensi yhden lehden. Lieskapentu hymyillen antoi sen vanhalle kissalle.
"Kiitos. Oloni alkaa tuntua paremmalta", vanhus kähisi. Piikkilehti alkoi selittämään jostakin ja Lieskapentu katsahti ymmärtäväisenä vanhukseen, joka näytti siltä että haluaisi pian pois pesästä. Kollipentu päästi huvittuneen mrraun ja tepasteli ulos kohti pentutarhaa. Siellä hän suuntasi Virtakukan luo ja asettui makaamaan emon vatsan viereen. Lieskapentu alkoi imeä maitoa nälkäisenä.
"Noh, ottiko Piikkilehti piikin pois?" Virtakukka kysyi Lieskapennulta. Kolli lopetti syömisen ja asettui pikku kerälle emon vatsan viereen.
"Kyllä", pentu mumisi ja haukotteli leveästi. Pienet valkeat hampaat välkkyivät kollin suussa. Hän laski päänsä alas ja sulki pikkuruiset silmänsä. Sorapennun uninen tuhina tuuditti Lieskapennun rauhalliseen uneen.

Vastaus:

Ja sitten heti perään lukemaan toista tarinaasi, tosin toisella hahmolla. Et tiedäkään, kuinka paljon olen odottanut pääsevän lukemaan pentutarinoita! Minulla on siis korkeat odotukset tarinan suhteen... okei, okei... ei paineita. xD Ensimmäisenä huomasin pituuden. Edellisiin tarinoihin verrattuna, ihan mahtavan pituinen! Tarina oli kaikin puolin hyvä, mutta missä kappalejaot? Minne ne oikein ovat hävinneet? Esimerkiksi hyvä paikka kappalejaolle olisi ollut se, kun puoli päivää vierähti kuunnellessa vanhusten tarinoita. Ensi kerralla kannattaa siis kiinnittää huomiota kappalejakoihin, jotta tarina olisi selkeämpi ja helpompi lukea. Ja toinen asia, josta huomauttaisin: jos on numero 1-10 se kirjoitetaan tarinassa mielellään kirjaimin, ei numeroin. Tarinassa se näyttääkin paremmalta: neljä sairaannäköistä kissaa. Pitkien tarinoiden kanssa on välillä se ongelma, että niitä näppäilyvirheitä vaan ilmestyy jostain sekaan. Tässä niitä oli kuitenkin vähän, mutta muutaman kuitenkin huomasin. Niiden kanssa pitää siis olla tarkkana. Mutta muuten taas erittäin hyvä tarina! :D

Saat tästä 16kp:ta!

- Untuva

Nimi: Mielikuvituslapsi | Huurretassu | Tuuliklaani

21.09.2018 18:30
Naaras luikahti ulos leiristä Minttutähden perässä. Tuuli ujelsi kaksikon turkkiin. Alkoi jo hämärtää ja ilma oli melko kylmä. Huurretassun mestari suuntasi kohti Nelipuita.
"Saalistammeko... Nelipuilla?" Huurretassu ihmetteli. Minttutähti päästi pienen huvittuneen mrraun.
"Emme, vain siinä lähistöllä. Siellä on enemmän hiiriä, ne pitävät piileskelystä, kuten arkajalkamyrskyklaanilaiset", päällikkö vastasi huvittuneena tietämättä loukanneensa oppilastaan. Huurretassu pudisti päätään ja hyppelehti eteenpäin antaen ajatusten soljua ulos päästään. Pian mestari ja oppilas saapuivat Nelipuille. Huurretassu huomasi heti pulskan hiiren, joka nakersi pähkinää. Hän vilkaisi mestariaan, joka nyökkäsi kehotuksen. Huurretassu hiipi lähemmäs ja pudottautui saalistusasentoon. Yksi askel, toinen askel, ripeästi eteenpäin. Ja viuh, hiiri oli Huurretassun käpälässä kuolleena, ennen kuin tuoresaalis kerkesi reagoida mitenkään. Minttutähti katsoi nuorempaa naarasta hyväksyvästi.
"Saalista vielä toinen, niin pääset leiriin syömään ja nukkumaan", päällikkö sanoi ja istahti alas. Huurretassu nyökkäsi ja aukaisi suunsa maistellakseen ilmaa. Naaras paikansi lähistöllä toisen hiiren ja hiipi sen lähelle. Saalistusasento, askel, toinen, kuiva oksa... Krits! Oppilas astui vahingossa oksan päälle ja hiiri pinkaisi juoksuun. Naaras lähti perään, koukisti kyntensä hiiren yläpuolella ja nappasi sen käpäläänsä juuri Minttutähden edestä.
"Hienoa! Nyt leiriin", päällikkö maukaisi ja nappasi toisen hiiren hännästä suuhunsa. Huurretassu teki samalla tavalla ja kaksi naarasta kävelivät pimenevässä illassa kohti leiriä. Oli kylmä tuuli ja osittain Hopeahäntää peittivät raskaannäköiset pilvet. Oli tulossa Lehtisade ja sitten kylmä Lehtikato. Huurretassu hyrisi pelkästä ajatusesta, eikä huomannutkaan saapuneensa leiriin. Musta-askel istuskeli parantajan pesän edustalla jutellen Tietomarjan kanssa, masentunut Viimatassu käveli edestakaisin Mustatassun edessä ja Kuusikuono ja Karvakuono olivat päällikön pesän edessä syöden kania ja jutellen jostakin. Minttutähti ja Huurretassu tiputtivat hiiret tuoressaaliskasaan.
"Hyvää työtä Huurretassu. Huomenna harjoittelemme taistelua. Mutta sitä ennen, ota jotakin syötävää ja mene nukkumaan", Minttutähti kehotti ja suuntasi Karva- ja Kuusikuono kohti. Huurretassu valikoi toisen hiiristään ja kantoi sen oppilaiden pesän edustalle. Naaras söi sen nopein haukkauksin ja käveli sisälle pesään. Oppilas istahti pedilleen ja alkoi peseytyä. Mustatassu ja Vinhatassu pujahtivat sisään. Pesässä olivat jo tuhiseva Hallatassu ja kuorsaava Kipinätassu. Mustatassu nukahti miltei heti pedilleen päästyään ja ystävänsä nukahdettua Vinhatassu livahti ulos, ilmeisesti Pilkkukorvan luo. Huurretassu meni makuulleen ja sulki silmänsä. Naaras kuiskasi hiljaisen hyvän yön toivotuksen Raitatassulle ja nukahti levottomaan uneen.

Vastaus:

Tämäpä oli ihana tarina. Se eteni ihan hyvää vauhtia, sattui kommelluksia, mutta niin myös onnistumisia. Pidin myös erityisesti tuosta viimeisestä lauseesta. En siksi, että oma hahmoni on kyseessä, vaan koska se vain oli niin ihana. Olit sujuvasti kertonut Huurretassun arjesta, mitä se teki ja näki. Ehkä muita aisteja voisi käyttää tarinoissa jopa enemmänkin? Tämä oli vielä kaiken lisäksi ihan hyvän pituinenkin. Ehkä siihen olisi saanut vielä pari virkettä lisää, mutta näin se kelpasi vallan mainiosti. Eikä tässä edes ollut paljoa kirjoitusvirheitä! Huomauttaisin kuitenkin 'Karva- ja Kuusikuono' tästä. Vaikka kissoilla olisikin samat loppuliitteet, ne kirjoitetaan näin 'Karvakuono ja Kuusikuono'. Tuo ei nimittäin toimi nimien kanssa. Mieluummin vain kirjoittaa nimet ihan kokonaisuutenaan. Mutta muuten erittäin hyvä tarina sinulta!

Onnittelut, Huurretassu on valmis soturiksi! [Kun kissa on valmis soturiksi, ei sitä ole pakko nimittää heti. Kissa voi pysyä oppilaana niin kauan kuin haluaa. Kun on nimittänyt kissan soturiksi, tulee ilmoittaa ilmoituksiin.]

Saat tästä tarinasta 7kp:ta!

- Untuva

Nimi: Inka r ✘ Ruusutassu ✘ Jokiklaani

19.09.2018 21:16
Ruusutassu näki unta;

Ympärillä kohoavat vaaleat pajukot siivilöivät auringonvalon pilkottavasti tummaan, lehtien ja oksien peittämään maahan pilkkujen muodossa, ja saivat taivaan näyttämään turkoosilta. Ruusutassu istui harvinaisen suuren pajun vieressä; sen oksat haarautuivat moneen suuntaan ja nousivat silmänkantamattomiin, niin ylös ja niin kaarevasti että oppilas ei saanut niskaansa taitettua tarpeeksi ylös niin että olisi nähnyt tuulessa huojuvat, ylimmät oksat.
Hetken aikaa naaras räpytteli haaleita silmiään, ja nousi pystyyn. Maa, josta huokui raikas mullan tuoksu tuntui kostealta herkkiä, vielä pentumaisia polkuanturoita vasten. Oppilas otti askeleen eteenpäin, ja kallisti päätään ylös. Taivas todella näytti erikoisen siniseltä kun se kurkisti jykevien ja moninaisten oksien välistä. Jossain rapisi, ja ilmaa halkoi vesilinnun kevyt ja kaukainen ääni. Ruusutassu kuunteli lisää, ja poimi korvillaan kevyen liplatuksen toiselta sivultaan, samalla kun kääntyi kiinnostuneena sitä päin. Silmillään tuo erotti nurmen peittämänän joenpientareen ja sen takaa jonkin tumman ja liikehtivän. Lähemmäs astuessaan oppilas tunnisti joen sen villistä liikkeestä ja hurmaavasta uposkasvien tuoksusta joka sekottui veden raikkaaseen aromiin.
Ruusutassu istui pientareelle ja kumartui katsoakseen virtaukseen. Näky kissan litteästä naamasta ja suipoista korvista haaleana joen liikkuvassa pinnassa sai naaraan valkeat viikset värähtämään huvittuneesti. Lähempää katsottuna tumman veden virtaus oli rauhaisempaa kuin pajukon luota näytti. Naaras suoristi selkänsä ja haukotteli, samalla vilkaisten taivasta, joka näytti yhtäkkiä pimentyneen, joskin vain asteen. Taivaansininen, suloinen sävy oli väistynyt ja painautunut horisontin taakse kun vaaleanharmaat pilvet olivat ilmestyneet sen tilalle kuin silmänräpäyksessä. Ne enteilivät sadetta(lempeästi, vihoitta). Oppilas kääri häntänsä ympärilleen ja näki yht’äkkiä edessään nummisemman näyn. Naaras nousi ja jolkotti eteenpäin katsellen ympärilleen samalla. Huomaamattaan tuo jätti joen taakseen ja asteli pian pehmeän peltomaiseman yllä siellä, jossa näköpiirissä ei ollut puun puuta tai mitään maamerkiksi kelpaavaa. Tasaista, välillä kohoavaa ja välillä laskevaa kellertävän heinän ja nurmen peittämää maata silmänkantamattomiin; näky oli oudon rauhoittava. Ruusutassu pysähtyi – ja tasainen sade alkoi.

Auringonvalo porotti Ruusutassun häntää. Naaras siirsi sen pois säteiden tieltä ja osui samalla tasaista tuhinaa pitävän veljensä harmaaseen lapaan; kaksikko oli nukkunut ensimmäisen yönsä oppilaidenpesässään leveästi. Toinen syy siihen oli stressi klaaneissa leviävästä viheryskästä, mutta painavampi peruste järjestelylle oli se, että ainoa oppilas Jokiklaanissa noiden lisäksi oli Uhmatassu - ystävälliset, keltaiset silmät omaava musta, suurikokoinen ja pehmoturkkinen naaras joka olisi ottanut oppilastoverit vastaan hymyllä ellei olisi joutunut seuraamaan nimitysmenoja parantajanpesän suojista.
Ruusutassu raahautui ylös ja venytteli samalla kun valmisteli silmiään kohtaamaan kirkkaan aamuauringon siristelemällä niitä voimakkaasti. Sisarensa liikehdintään havahtunut Nopsatassu kömpi ylös, ja haukotteli, vaikka siinä ei ollutkaan väsymyksen vaan innon sävy. Ruusutassu vilkaisi veljeänsä, ja käänsi sitten päänsä päättäväisesti kohti pesän uloskäyntiä. Naaras oli nähnyt unta Jokiklaanin reviiristä(ja oudosta nummimaisemasta), ja paloi halusta nähdä minkälaista voimaa se todellisuudessa hehkui. Edellispäivän nimitysmenot olivat venyneet auringonlaskun ajoille, joten kaksikon mestarit, Sinisilmä ja pelätty Kauhukuono olivat yhdessä tuumanneet että reviirin kierto oli sopivinta siirtää seuraavalle päivälle. Nopsatassu sujahti toisen oppilaan ohi ja katosi suuaukosta ulos. Ruusutassu murahti hyväntuulisesti ja livahti perään.
”Missäköhän Sinisilmä ja Kauhukuono ovat?” Nopsatassu kysyi, vilkaisematta taakseen, koska tiesi että sisko oli seurannut.
Ruusutassu ja Nopsatassu olivat olleet syntymästä asti yhdessä, vanhemmista riippumatta. Etäiset välit emoon ja isään olivat kasvattaneet nuorukaisten yhteishenkeä, ja nuo ymmärsivät toisiaan paremmin kuin kukaan. Ulkoisestikin sisarukset olivat samasta puusta veistettyjä; kaukaa katsova kissa saattoi luulla noita yhdeksi ja samaksi. Lähempää tutkittuna noissa oli kuitenkin selkeitä eroja: Nopsatassun ominaistuoksu, joka oli tamminen ja makea, erosi suuresti sisarensa raikkaasta ja sateen puhdistamasta aromista. Kollin pään muoto oli Ruusutassun omaa paljon kulmikkaampi. Kuono oli terävämpi, ja korvat olivat kauempana toisistaan ja suuremmat. Nopsatassun naamassa ei myöskään ollut melkein ollenkaan tummempia kuvioita lukuunottamatta tummaa naamiota joka peitti tuon silmien alueen. Tarkemmin asiaa tutkiessa erojen löytämistä olisi voinut jatkaa loputtomiin: Nopsatassun kirkkaat ja vahvat silmät verrattuna Ruusutassun haaleisiin helmiin, kollin hopeinen, kiiltävä selkä vastaan naaraan juovikas niska ja niin edelleen. Luonteenkin puolesta noiden persoonallisuus saattoi ensin näyttää samalta, kunnes huomasi että Ruusutassu oli aina vetämässä Nopsatassun päätä pilvistä, samalla kun kolli työnsi siskoaan kohti rajojaan.
”Täällä”, vakava, hilpeässä sävyssä lausahdettu sana purkautui ulos kaksikkoa kohti tassuttelevan Sinisilmän suusta. Siniharmaan turkin omistavan kollin perässä jolkotti pää pystyssä valkea Kauhukuono, jonka metsänvihreät silmät vilkuilivat välillä sivuille, vaikka naaras yrittikin peittää hermostumistaan. Se saattoi johtua siitä, että soturi oli juuri muuttanut takaisin oltuaan karkureissulla eikä moni luottanut häneen enään; etenkin Nopsatassu oli huolissaan ja pelkäsi tulevansa murhatuksi, ja oli sen takia osittain pyörinyt yön aikana pesän päästä päähän monta kertaa. Aamun hempeässä ja kylmässä ilmassa vanhempi naaras näytti kuitenkin luotettavalta. Ruusutassu tervehti kohteliaasti heilauttamalla häntäänsä, ja Nopsatassu teki saman, lisäämällä eleeseen vielä kaksi intoa puhkuvaa pomppua. Ruusutassu oli yhtä innoissaan, mutta pakottautui tottuneesti pysymään rajoittavalta tuntuvassa nahassaan samalla kun käpäliä kipristeli.
”Heräsittekin sopivasti”, Sinisilmä naukaisi ja pysähtyi oppilaiden eteen. Kollin pysäyttävät ja lumoavat, ihmeellisen taivaansiniset silmät tutkailivat kaksikkoa.
”Jos muistatte eilisestä, ensimmäinen asia oppilaina on tutustua reviiriin”, Kauhukuono aloitti ja siirtyi heti asiaan. Naaraan ääni kuulostikin varmalta ja matalammalta mitä Ruusutassu oli odottanut.
”Niin”, Sinisilmä käyristi häntäänsä.
”Parasta lähteä jo, emme halua jäädä metsästyspartioiden jalkoihin!”
Nopsatassu nyökkäsi(huomaamattaan useasti) ja loikki Kauhukuonon vierelle vaikka vielä sammalissa oli hieman epäillyt mitä kaikkea hirveää naaras oli tehnyt. Ruusutassu kääntyi oman mestarinsa raskasrakenteisen ruumiin vierelle ja tunsi hetken ajan pakahtuvansa ylpeydestä – sitä ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä naaras huomasi pesästään sileäturkkisena nousevan punaoranssin kollin, joka huokui valtaa. Päällikkö oli nimeltään Kyytähti, ja pelkästään nimen tavaaminen päässä sai Ruusutassun tuntemaan olonsa pieneksi. Naaras ryhdistäytyi ja päätti olevansa vielä joskus samanlainen. Enempää oppilas ei voinut tarkkailla, sillä nelikko oli jo melkein leirin ulkopuolella, mikä vaati tuon täyttä huomiota. Polku leiristä johti korkean kaislikon ympäröimälle tielle joka näytti johtavan pois saaresta, johon leiri oli aikoinaan perustettu. Ruusutassu raotti suutaan ja maistoi pajujen ja veden hajua. Kodin tuoksu tuntui tutulta, mutta nyt aidommalta kuin koskaan.

//huh huh, 917 sanaa, ehkä pisin tarinani koskaan D : Tiedetään tiedetään,mulla on huono muisti ja näin mutta yleensä kirjoitan vähintään 500 sanaisia ja enintään ehkä 700 sanaisia jos onnistaa. Nyt en vaan kyennyt lopettaa ja tää oli pätkäistävä tähän että saisin inspiä seuraavaan tarinaan. Mielestäni siis ihan hyvä aloitustarina vaikka varmaan jotain virheitä sinne pääsi jäämään ja taidot oli vähän ruosteessa, jos saisin nyt vähän lämmiteltyä ja näytettyä koulussakin opettajalle mihin pystyn kun tulee niitten esseiden aika :> Joo, täältä mä taas löydän itseni höpöttelemästä. Tähän vielä, että käyttäkää toki Ruusua tarinoissanne jos sellasen raon löydätte johon hän mahtuis!

Vastaus:

Ensimmäinen tarina, jonka luen ja arvioin sinulta, Inka r. Tästä tarinasta on hyvä aloittaa! Tarina oli pitkä ja kokonaisuudessaan erittäin hyvä. Uni oli hienosti kirjoitettu ja täynnä kuvailua, mikä oli hienoa. Kappalejako toimi hienosti. Toinen kappale alkoi mukavasti samalla lailla kuvaillen, kuin unikappalekin. Tilanteen kuvaileminen ja erityisesti toisten kissojen kuvailu oli hyvä asia. Kun kissat alkoivat puhua, muuttui teksti hetkellisesti hieman tönköksi. Loppua kohti tultaessa tänä kuitenkin korjaantui. Lopetus oli hyvä ja tarina sopivan pituinen. Kohta, jossa kerroit Ruusutassun ajatuksista päällikkö ääni kohtaan, oli erinomainen. Se osui ja upposi.
Kirjoitusvirheitä en löytänyt. Itse olisin kuitenkin jättänyt 'Ruusutassu näki unta;' - kohdan pois. Samoin sulkeet olisi voinut jättää laittamatta, nuo asiat, mitä niissä mainittiin, olisi voinut sujauttaa muuhun tarinaan. Leiristä ei välttämättä kulje pois tietä, sen sijaan leirin suulta kulkee melko varmasti jonkinlainen polku.

Saat tästä tarinasta 23kp:ta!
-Seuraavaa tarinaa odottaen, Tuuli Notes

Nimi: Mielikuvituslapsi | Huurretassu | Tuuliklaani

19.09.2018 07:19
Komean oloinen kollikissa astui esiin varjoista. Huurretassu sävähti. Hän pelkäsi joutuvansa taisteluun. Naaras ei osannut todellakaan taistella missään aluskasvillisuudessa! Huurretassu keräsi rohkeutensa ja pörhisteli karvojaan.
"Olen Huurretassu, jos se sinua edes kiinnostaa", naaras maukui uhmakkaasti. Huurretassu ihmetteli itsekin, miten rohkealta ja taisteluhalukkaalta kuulosti.
"Minä-minä en voi lähteä. Olen eksyksissä, minuta nimitettiin vasta oppilaaksi", Huurretassu joutui myöntämään ja laski päänsä harmistuneena. Nyt hän oli kertonut sen mitä pelkäsi kertoa.
"Anteeksi, vaivuin ajatuksiini selvittelemään ongelmia ja huomaamattani tunkeuduin Myrskyklaanin reviirille. Kadotin suunnan, enkä löydä enää pois. Joten, voisitko mitenkään auttaa minua?" Naaras maukaisi varovaisesti. Häntä jännitti kuulla kollin vastaus. Huurretassu odotti koko ajan, että tuo kolli hyökkäisi hänen kimppuunsa ja raatelisi hänet. Naaras vilkaisi kollin silmiä ja nousi seisomaan, saatuaan uutta rohkeutta ja pientä uteliaisuutta. Ehkä jokin pikku kipinän poikanen halu ystävystyä kollin kanssa.

// Raita? Ja sori kun näin lyhyt, tää oli jatko Raidasta niin vaikea saada pituutta :'(

Vastaus:

Tämän tarinan olisin itse laittanut rooleihin (vink vink siitä saa enemmän kp:ta). Lopussa olit ihanasti kertonut Huurretassun ajatuksista. Oppilaan ajatuksia oli muutenkin ripoteltu mukavasti sinne tänne, ja se teki tarinan lukemisen mukavaksi. Toki pituutta olisi voinut olla enemmän, mutta tiedän kyllä sen tunteen, kun ei vain tule tekstiä.
Kirjoitusvirheitä oli muutama: minuta->minut, Vuorosanat jälkeen aloitetaan pienellä: Naaras-> naaras ja... siinä ne olikin. Oikolukeminen kannattaa aina muistaa, sillä saa karsittua kirjoitusvirheitä!

Saat tästä tarinasta 3kp:ta!
-Tuuli Notes

Nimi: JK ~ Kuutamotassu ~ Myrskyklaani

16.09.2018 17:35
“Tapasit siis emosi?” Marjanenän rauhallinen ääni kaikui hiljaisessa pesässä, “ja hän siis varoitti sinua varjoista.” Kuutamotassu nyökkäsi kuullessaan vieläkin emonsa sanat kirkkaana muistissaan. Musta parantaja hänen edessään siirsi yrttejä kasasta kasaan. Niiden tuoksu oli voimakas, mutta ne eivät peittäneet alleen sairautta, joka pikku hiljaa levisi klaanin keskuudessa. Kuutamotassu ajatteli hetken Koivutassua, mutta karisti oppilaan pois mielestään, kun muistot unesta palasivat.
“Mitä hän tarkoitti sillä?” nuori oppilas jatkoi hätääntyneellä äänellään. Hänen kurkkuaan kuivasi. Hän halusi juosta pois leiristä selvittämään ajatuksiaan. Hän halusi löytää totuuden. Marjanenä jatkoi lajittelemista mumisten samalla jotain. Hetkeen kumpikaan heistä ei sanonut mitään, kunnes Marjanenä vastasi ympäripyöreästi:
“Hän voisi tarkoittaa sillä mitä tahansa.” Kuutamotassun turkki kihisi. Hän halusi lähteä pois leiristä tuulettamaan turkkiaan. Naaras katsahti yrttikasoihin ja keksi mielessään suunnitelman, mitä ei olisi ikinä kuvitellut keksivänsä.
“Mitä jos etsin pietaryrttiä reviiriltä? Saisin selvitettyä ajatuksiani ja siinä samalla minusta olisi hyötyä”, oppilas naukaisi ja osoitti keltalehtistä kasvia, jonka tunnisti pietaryrtiksi. Marjanenän katse oli sydämenlyönnin ajan hämmentynyt, mutta kolli nyökkäsi hyväksyvästi miettiessään asiaa hetken.
“Hyvä on. Pietaryrttiä löytyy metsästä ja kaksijalkalan läheltä, mutta ole varovainen äläkä joudu hankaluuksiin!” musta parantaja joutui lähes huutamaan loput sanoistaan Kuutamotassulle, joka oli vauhdilla lähtenyt ulos pesästä. Kirmaten naaras laukkasi Myrskyklaanin leiristä ulos vähät välittäen siitä, että Sadeturkki mahdollisesti oli huutanut hänen peräänsä.

Hetken juostessaan ja hengästyessään myrskyklaanilainen Kuutamotassu pysähtyi ja tajusi kulkeutuneensa Pöllöpuun lähelle. Vaikka hän oli vain Nelipuiden suunnalla käynyt muutaman kerran, tunnisti naaras maaston jo aika hyvin. Hän hyppäsi mutaisen puron ylitse, joka oli hieman kuivahtanut, ja jatkoi puiden sekaan, yrittäen paikallistaa jotain hajua makean ja voimakkaan hajuisesta yrtistä. Hän ajautui yhä lähemmäs Nelipuita, mutta jatkoi matkaansa, kunnes kaarsi ukkospolkua kohden. Maaston noustessa Kuutamotassu joutui pinnistelemään, mutta pysähtyi hetkeksi haistaessaan ilmassa toisen tuoksun. Se sai hänen karvansa hiukan nousemaan, sillä tunnisti löyhkän kokoontumisesta. Varjoklaani. Olivatko Varjoklaanin ketaleet ylittäneet rajan? Kuutamotassu yritti paikantaa hajua, ja hieman kömpelösti pelmahti saniaisten seasta ja pysähtyi kuin olisi nähnyt Tähtiklaanin kissan edessään. Nuori myrskyklaanilainen tajusi katselevansa kahta melkein hänen kokoistaan, ehkä hieman suurempaa rusehtavaa oppilasta. Kiukku kiehahti Kuutamotassun mieleen, kun hän tunnisti toisen, punertavan, olevan se sama kolli, joka häntä ja Raitatassua oli härnännyt. Toinen, hieman rauhallisemman näköistä naaras ei koskaan ollut nähnyt. Kuutamotassu ihmetteli, miten tämä kaksikko oli edes päätynyt yhteen, mutta ihmetys vaihtui vihaksi uudelleen, kun hän tajusi näiden kahden olevan hyvin kaukana sieltä mistä heidän piti.


//Huuhkaja tai Tikru?

Vastaus:

Mukava tarina, jonka lyhyys toimi ihan hyvin. Pidin siitä, kuinka olit kuvaillut maastoa, missä Kuutamotassu oli. 'Hän hyppäsi mutaisen puron ylitse, joka oli hieman kuivahtanut, ja jatkoi puiden sekaan, yrittäen paikallistaa jotain hajua makean ja voimakkaan hajuisesta yrtistä.' oli kahdenlainen. Toisaalta se oli hieno lause, jonka kuvailu oli hieno. Toisaalta sen olisi voinut jakaa kahdeksi eri lauseeksi: Hän hyppäsi mutaisen puron ylitse, joka oli hieman kuivahtanut, ja jatkoi puiden sekaan. Kuutamotassu yritti paikallistaa jotain hajua makean ja voimakkaan hajuisesta yrtistä. Joka tapauksessa, toimi se niinkin. Kirjoitusvirheitä en löytänyt, mitä nyt yksi välilyönti oli unohtunut pilkun jälkeen.

Saat tästä tarinasta 10kp:ta!

-Tuuli Notes


©2020 Tähtisade - suntuubi.com